Erkki on perehtynyt aiheeseen, niinkuin täällä vaunusomen puolella olemme moneen otteeseen saaneet havaita. Meri-insinööri Anssi Sorvali tarkasteli
huhtikuussa 2018 opinnäytetyössään metanolin käyttöä laivaliikenteen polttoaineena. Essee ei kumoa metanolin käytettävyyttä ammattiliikenteessä, mutta ongelmakohtiakin löytyy. Metanoli syttyy dieseliä helpommin ― vaikkakin bensiiniä huonommin ―, ja palaa huonosti havaittavalla, savuttomalla liekillä. Harmillisesti metanolilla on taipumus syövyttää joitain nestemäisten polttoaineiden käsittelyssä käytettyjä kiinteitä aineita, mikä tekee sen käsittelystä hieman vaikeampaa. Hankalin sen ominaisuuksista lienee
myrkyllisyys. Nämä syyt nähdäkseni jossain määrin puoltavat sähködieselin käyttöä aurinkometanolin asemesta siellä, minne ei kannata ajolankoja ripustaa.
Erkki aivan oikein nostaa esiin myös energiakysymyksen bisnes- ja poliittista tulokulmaa. Kvartaaliaikaskaalaisen ja kilpailuhenkisopportunistisen liike-elämän varaan tuskin kukaan haluaisi näitä kysymyksiä laskea. Poliittista ohjausta ja päätöksentekoa tarvitaan. Vetylinja-autoesimerkki osoittaa, etteivät asiaankuuluvat poliittisetkaan valtaelimet ole aina riittävän kykeneviä tällä suunnitelmatalouden saralla. Ovatkohan ongelmana politiikkaan liittyvät ideologiset väännöt vaiko niiden lisäksi se, ettei tieteellisteknistä viisautta osata tai haluta huomioida riittävästi?
Mutta ennen kaikkea ajattelen niinkin, että ekoenergian kuhunkin käyttökohteeseen sopivan muodon valintaa tärkeämpi asia on energiansäästö ylipäätään. Tekniikan kehittymisen pitäisi päinvastoin auttaa vähentämään ihmiskunnan energiankulutusta ― ei niin, että energian jatkuvasti halventuessa pikkuautojen koko ja määrä vain jatkavat kasvamistaan, jolloin energiankulutus itse asiassa kasvaa. Mantereiltamme loppuvat asfaltilla peitettävät määräalat ja syvänmerenpohjistamme sähkökojeissa välttämättömät vuorimineraalit. Näin siltikin, vaikka saisimme fuusioreaktorit pulputtamaan hyvin edullista ja käytännössä ehtymätöntä sähködieseliä. Aino Kassinen kertoi perjantaina 6/8-1971 tästä »uudesta auringosta»: »Tarkkaa aikaa minä en osaa laskea, mutta ei se ensi vuosituhannen puolelle kyllä siirry.» Ennustuksen voi kai sanoa osuneen sikäli oikeaan, että ― 1970-luvulla tehtyihin eksperimentteihin verraten ― 1990-luvun fuusiokokeissa saavutettiin jo selviä edistysaskeleita, vaikkakin edelleen varsinaisen »uuden auringon» veroisen fuusioreaktorin odotetaan edelleenkin viivästyvän vuosikymmenten päähän. Sikälikin ollaan vielä alkutaipaleella.