Hyvinkään - Karkkilan rautatien historiaa
Hannu Siitari:
Kymiyhtymä-lehti 1961/4:
Kapulanvetoakin tarvittiin radan suuntaa määrättäessä
Hyvinkään—Karkkilan rautatien 50-vuotisjuhlassa käytti hauskan ja menneitä aikoja elävöittävän puheenvuoron junailija Lauri Leino. Kiitettyään ensiksi rautatien henkilökunnan puolesta kaikkia niitä, jotka olivat nähneet vaivaa juhlan vuoksi, hän erityisesti lausui ilonsa siitä, että mieliinpainuvalla tavalla juhlallisuuksien yhteydessä valotettiin rautatien menneisyyttä.
Tämä antoisa juhla on elämys meille, jotka olemme eläneet täällä suuren ”Kymin” ja Högforsin tehtaan varjossa hiljaiseloa tämän ”lilliputtijunan” ympärillä. Rautatien hommissa on ollut hyvin työssään viihtyvää väkeä. Kun tulin tänne 33 vuotta sitten, oli melkein koko henkilökunta ollut rautatien palveluksessa alusta saakka. He kertoivat alkuvuosien ja rakennusajan tapahtumia, joten olen ollut kuin rautatien tuntumassa sen rakennusvaiheista alkaen.
Jo rataa rakennettaessa se toi mukanaan vaurautta lähipitäjiin ja sitä on jatkunut näihin päiviin saakka. Mutta se toi tullessaan myös romanttisuutta. Samoin kuin tukkilaisporukka tuli aikanaan kylään ja pisti hipat pystyyn, niin tapahtui rautatien tekoaikanakin. Pirskeitä järjestettiin eri kohteisiin. Niinpä Hirskalliolle nykyisen Linnalan metsikköön pystytettiin keinu, jossa otettiin miehen mittaa, kuka useammin keinuisi ympäri. Aremmat pyörivät piirileikkiä kalliolla. Helavalkeita poltettiin, missä vain sopiva mäenkumpare löytyi ja piiripomppaa pyörittiin siinä ohessa. Tansseja pidettiin ahkeraan. Haitarinsoittaja oli rautatien rakentajilla itsellään mukana ja pelimanni Seppänen olikin aina valmis, missä vain sen laatuista ammattimiestä tarvittiin.
Kun rautatie saatiin vedetyksi silloiseen Pyhäjärven kirkonkylään Högforsiin, otettiin se ylipäänsä ilolla vastaan. Ainoastaan Pyhäjärven talonpojat eivät sitä oikein ensin hyväksyneet, koska he pelkäsivät siitä tulevan pahan kilpailijan rahdinajossa. Rautatiepohjan luovuttamiseen nähden maanomistajat olivat melkein poikkeuksetta myötämielisiä. Rajaojan isännän kanssa piti rakennusmestari Ananias Karhusen kylläkin ratkoa käsikapulan vedolla suuntakysymys, kun tuli erimielisyyttä siitä, mistä linja pannaan kulkemaan. Vedon jälkeen Rajaoja sanoi: "Vaikka herra Karhunen kapulanvedon hävisikin, niin minä hyväksyn tämän teidän suuntanne, kun uskalsitte tulla minun kanssani vetämään käsikapulaa".
Närön isäntään ei tehonnut käsikapulan veto eikä haitarinsoitto, vaan Linderin piti diplomaattisesti neuvotella, mitä sarkaa myöten ”paana” saatiin rakentaa. Peruuntuipa Välimäen Fransun ja Kulmalan Matin kortteerin saantikin, kun Närön isäntä kuuli, että nämä olivat rautatien tekijöitä.
Tämän rautatien rytmi ja sen toiminta eri muodoissaan niveltyi niin tiiviisti ympäristön asukkaisiin, että se johti kaikissa elämän vaiheissa heidän toimiansa; ruoka-aikoihin, nukkumaanmenoon, työntahtiin — vieläpä rakkauselämäänkin se vaikutti. Sovittiin kohtauksia asemille junan tuloajoiksi ja niin edespäin.
En malta olla kertomatta keskustelua liikennepäällikkö Janssonin ja minun välilläni hakeutuessani rautatielle, se kun kuvastaa sitä henkeä ja suhdetta, mikä vallitsi rautatiellä henkilökunnan ja johdon välillä. Olin kuullut, että eräs junamies oli lähtenyt pois ja tiedustelin Janssonilta mahdollisuutta tulla huomioon otetuksi paikkaa täytettäessä. Jansson kysyi, oliko minulla suosituspapereita mukanani. Niitä ei minulla ollut, mutta lupasin kyllä hankkia, kun vaan tietäisin, minkälaisia papereita pitäisi olla. "No, se on nyt sellaista tässä rautatiehommassa, että on oltava 'käffelä', pitää olla vilkas mielikuvitus ja on osattava käyttäytyä. Ei täällä ole pomoa eikä mestareita, vaan kukin on oma pomonsa. Me olemme niin kuin yhtä rautatieläisperhettä kaikki. Huonompikin rautatieläinen on nimismiehen arvoinen", tuumaili Jansson. Huomasin, että Janssonilla oli hymynhäive suupielessään ja minusta tuntui kuin olisin heti sulautunut rautatieläisperheeseen. Sanoin hänelle: "Olen juuri sotaväestä päässyt. Kyllä siellä ripeyttä opetettiin ja ehkä sitä sivistystäkin vähitellen kertyy". "No jaa, antaa niiden papereiden olla toistaiseksi. Tulette maanantaina junamieheksi", sanoi Jansson. Niin sitä on tullut oltua monta maanantaita sen jälkeen ja rattoisasti on aika kulunut. Onhan sitä ollut myötä- jos vastoinkäymisiäkin. Ihmiset ovat olleet perin hööveleitä ja rahteeraavaisia, joskus ehkä liikaakin.
Kun tällaisia vuosijuhlia vietetään, niin tavallisesti mainitaan, kuinka paljon tuotantolaitos, liike tai muu semmoinen on laajentunut ja kuinka suurella kapasiteetilla se nyt toimii ja mitä se oli ennen. Meidän rautatiestämme täytyy puhua päinvastaista. Pitäisipä meidän murahtaa autoille kuin se Pyhäjärven emäntä aikanaan junalle kuultuaan junan viheltävän. Näin tokaisi: "Kilju siellä senkin paholainen, kun meidän äijän leivän veit".
Mitäpäs tässä muuta voi, kuin toivoa rautatielle pitkää ikää. Mutta jos niin käy, että höyryhepo pitää viedä museoon, niin toivomme sitä nimismiehen arvoista hommaa tämän suuren ”Kymin” kyljessä. Viisikymmentä vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä. Rautatieläistenkin rivit ovat harventuneet niin, ettei ole enää yhtään rautatien rakentajaa eikä alusta saakka palvelleita työssä. Heistä on jo enin osa siirtynyt manan majoille muutamien harvojen enää ollessa elossa.
Kuukaudet ja vuodet vierivät unhoon, mutta yhden ainoan kauniin hetken muisto valaisee koko elämän. Pidettäköön tätä juhlaa juuri sellaisena muistohetkenä.
Eljas Pölhö:
Lisäsin arkistosivuilleni Martin Hillebardin havainnot Karkkilan radan loppuaikojen liikenteestä virallisen liikenteen jo päätyttyä. Mukana on paljon vaunuluetteloita. Katso Junahavainnot vuosittain ja sen sisällä vuosi 1967 (päivitysluettelosta 1c näkee aina dokumenttien päiväykset, kaikki ovat aikajärjestyksessä). http://rautatiearkisto.info/epolho/
Pekka Porkkakoski:
Lainaus käyttäjältä: Hannu Siitari - Syyskuu 10, 2012, 06:20:52
Kymiyhtymä-lehti 1951/4:
Samoihin aikoihin valmistui Kytäjän saha, jonne myös johdettiin raiteet. Sieltä kuljetettiin tuore lautatavara rautateitse suoraan Hyvinkäälle ns. Hangon ratapihalle, minne perustettiin Kytäjän lautatarha.
Kytäjoen sillan rauniot kuvassa (heinäkuu 2016). https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/?share=customMarker&n=6721561.422536719&e=373045.9613583934&title=Kyt%C3%A4joen%20sillan%20rauniot&desc=&zoom=12&layers=%5B%7B%22id%22%3A2%2C%22opacity%22%3A100%7D%2C%7B%22id%22%3A3%2C%22opacity%22%3A100%7D%5D
Saha sijaitsi täällä https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/?share=customMarker&n=6721508.672536719&e=372961.7113583934&title=Kyt%C3%A4j%C3%A4n%20saha&desc=&zoom=12&layers=%5B%7B%22id%22%3A2%2C%22opacity%22%3A100%7D%2C%7B%22id%22%3A3%2C%22opacity%22%3A100%7D%5D
Paul T. J. Koskinen:
Veturien 3,4 ja 5 paino työkunnossa on n.37t
Reino Kalliomäki:
”Ei siitä kauan ole”, sanoo haastateltava J. Helén (1976). Tämän tarinan alkuosa liittyy löyhästi lähinnä HKR:ään, loppuosa RLR:ään. Se tulee myöhemmin. Ensin siis tämä:
*Minä puhuisin mielelläni isoisästäni ja sen kohtaloista. Hän kuoli silloin mustaan ruttoon Turun lähellä Raisiossa. Se oli Lopen Hunsalasta Läätän talon poikia. Silloin oli nälkävuodet. Ihmiset joutu lähtemään kodeistansa, se oli aivan sama, oliko talo vai … kun ei pelloista mitään saanu. Ihmiset pyrki kato tonne länsi-rannikolle, kato kun ne Turkulaiset, sinne tuli Räävelistä jauhoja, kauppiaat sai niitä. Olishan niitä saanu täältä , Pietarin puolesta, mutta sinne ei voinu millään mennä. Ei ollu junaa (n rahaa), ja hevoskaravaaneja lähti etenkin talvella , - ne jäi sinne. Se oli kolme vuotta kun ei pelloista saatu mitään.
Ulkoa tuli, mutta ihan pikkusen, sellaisilla proomu … puulaivoilla. Eikös se ollu Riika, missä oli sellaset isot kauppamyllyt, jauhettiin venäläistä viljaa Saksaan ja… Sieltä koetettiin saada… Kun on kurjuutta, riehuvat kulkutauditkin… Se kuoli maantielle, ja äiti joutu… isä oli kuuden vanha, Jussi-setä neljä, ja Apussi kahden vanha, ja äiti joutu kolmen sellaisen pienen kanssa yksin maantielle. Se oli semmoinen talo, jonka emännälle tuli niin surku niitä pieniä lapsia, että piti niitä (pari kk) kesään. Siellä rannikolla oli enemmän ruokaa… isävainaa, kun oli kuuden, kyllä pikkusen muisti. Sitten kun tilanne alko paranemaan, niin pyrkivät takasin Hunsalaan, siellä oli yhdellä sedällä pikku paikka, se oli timpuri ammatiltaan.
Niin, se oli Tähden Aku, setäni, se oli täällä Riihimäellä, pojat tuolla lasitehtaalla; Niilo, ja Arvo ja Lauri. Sellainen se oli isovanhempien kohtalo. Se oli sellaasta aikaa vuosisadan vaihteessa, että ainoastaan noot tuli hyvin toimeen, kellä oli maatila. Koko eläminen pohjautui omavaraistalouteen. Oli myös hyvin toimeentulevia torppia, lasten ei tarvinnut lähteä minnekään, vaikka ois ollu enempikin. Ja olihan se sitten… muistan tuossa Uotilassakin, kun niillä muonarengeillä oli sellaset talot, että niissä oli kahden lehmän navetta. Kato ne sai siittä voit ja maidot, maidostahan saadaan vaikka mitä. Ne sai talon laitumella käydä kesät, ja niillä oli oikeus niittää talven varalle pientareita ja muita semmosia…
Isäni muistan viiden vanhasta, meillä oli sellainen Mäensyrjän torppa.. Vastapäätä nimismiestä , pihaan näkyi pellon poikki. Meillä oli sellanen vanha mökki, ja isävainaa rupes uutta tekeen. Eihän silloin mistään lautaa haettu, oli vain semmonen niin sanottu Lahden saha, joka nyt on sillä Pälsin suvulla ollu. Muistan kun oli tukkikasa, tukit veistettiin aina kahden puolen , ja nostettiin pukkien päälle sinne korkealle. Isolla ”palkkisahalla” sahattiin, isä oli päällisahurina, ja semmonen Salín alla. Noettu naru naulattiin kiinni, ja sillä räpsäytettiin suora rista, mitä myöten sahattiin. Tukkia ei sahattu ihan loppuun asti, se pysy tyrnänä. Sen minä muistan, kun asuttiin riihessä. Meillä oli kauhea veto ja halu kattoon, ku vanhaa mökkiä purjettiin. Miehet pudotti hirsiä, ja menimme liian lähelle. Äiti komensi kauemmas, ja muistan, että minua silloin ensi kerran kintuille räpsästiin, ja oli myös viimenen kerta. Olin viiden vanha. Hirsirunkoon tehtiin nupunurkat, risti, aika lailla kuin nykyään. Kiiloja ei käytetty, toiset käyttivät. Metsäsammalta käytettiin , kun rako tilkittiin, ja kiilat poistettiin.
1918 alkoi kauhea touhu. Paljon oli tehtävää. Olin silloin 15-vuotias. Puutavara alkoi käymään kaupaksi. Paloheimokin oikein innostui, touhut levisi, ja nopeasti. Talvet oltiin metsätöissä ajossa ja kesällä ajettiin lankkua asemille. Pälsin sahalta, ja Topenosta ajettiin lankkua Läyliäisten asemalle. Ulkomaan sahuuta oli paljon, päät oli justeerattu kuntoon, ja numeroitu.
Asemalla oli vanha pappa nimeltä Kivinen. Hän laski kuorman, antoi lapun. Hänellä oli leimasin. Lappua vastaan sai tilin. Ne, keillä oli hyvät hevoset , saivat enemmän, muut vähemmän. Rattaat ajettiin vaunun viereen, siitä oli helppo purkaa. Vaunun lattian tasolle laitetiin puu, siihe nostettiin lankku, ja vippaamalla lastattiin. Kivinen tarkasti, että lastattiin hyvin.
Mitähän aikaa se oli, kun Arvo osti Mersun. Ennen sotia. Sitten ei tarvinnut enää hevosella ajaa. Sehän oli kauhea se Kaakkomäki, niin jumalattoman jyrkkä, että se tie se kulu harjalle hevosten kavioiden luistaessa. Talvella Paloheimolla oli Soininmäessä (Ojajärveltä Koskelaan) apuhevonen, sanottiin repsikkahevoseksi. Eihän kaikki sitä käyttäneet, kellä oli hyvät hevoset. Yleensä kuorma tehtiin hevosen mukaan. Puutavara oli yleisin rahtitavara rautatiellä tehtaan tuotteiden ja harkkoraudan jälkeen. Jonkin verran tuli kaupoille tavaraa. Muistan kyllä sellaisenkin ajan, kun järvimalmia otettiin Ojajärvestä. Sitten ajettiin, kun reki jo jonkin verran luisti. Valimo oli Rautakoskella. Sieltähän se sitten muutettiin Karkkilaan. Rautakoskella on vielä jonkinlainen rakennuskin pystyssä. Sen ali menee puro. Kesijärveltäkin nostettiin järvimalmia. Niillä oli semmonen haavi, millä ne kummasi sitä. Ojajärveen pohja oli puhdasta kullanväristä hiekkaa, ja siinä oli sellaisia nappeja, niitä oli vallan sakeesti siellä.
Tervakoski-yhtiön ostaessa puutavaraa vesana ollessani käytettiin venäläisiä mittoja: tuuma, kortteli, kyynärä. Yleisimmin tehtiin ”loosipuuta”, 6 kyynärää pitkää, neljään osaan halkaistua. Kun 2 x 2 x 6 kyynärää tuli täyteen, se oli ”Parman” mitta. Tervakoskelle menevää puutavaraa lastattiin yhtiön proomuihin Kesijärvellä. Ulkomaan sahaus toi ”Lontoon” tuuman. Metri tuli yleiseksi halkomitaksi, ei siitä kauan ole. Kuivumisvaraa piti olla motissa 15 cm, vuoden kuluttua tosiaan jäljellä on suunnilleen reilu metri.*
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu