Ei rautateitä yksityistetä tai kansallisteta aina vaalien jälkeen. Kannattaa muistaa Ruotsinkin rautateiden yksityistämisen alkaneen jo ajat sitten demareiden valtakaudella.
Yksityistäminen tarkoittaa sitä, että valtio myy omaisuuttaan yksityisille, eli luopuu omistusoikeudestaan rahaa vastaan. Rautatiekilpailun avaaminen tai ylipäätään jonkun (monopoli)markkinan avaaminen kilpailulle ei välttämättä ole yhtä kuin yksityistäminen (voi se toki sitäkin olla). Tyypillisimmillään (ja eurooppalaisittain ajateltuna) rautatiekilpailun avaaminen tarkoittaa sitä, että rautatieverkko (rautatieinfra) erotetaan liikennöinnistä, jolloin infra jää valtion omaisuudeksi. Kuvioon kuuluu, että samalla mikä tahansa liikennöitsijän (operaattorin) ehdot täyttävä toimija pääsee käyttämään verkkoa, eli liikennöimään — kaikki yritykset tasavertaisina ja samoilla ehdoilla. Yksityisten liikennöitsijöiden kanssa samalla verkolla voivat liikennöidä myös valtiolliset operaattorit, jos valtio kokee tämän mielekkääksi. Rautatiekilpailun avaamisen yhteydessä ei siis välttämättä tapahtu lainkaan yksityistämistä, jolloin valtio luopuisi omistusoikeudestaan minkään asian suhteen.
Jos kilpailun avaamisen jälkeen valtiollisen operaattorin markkinaosuuden koetaan jääneen liian suureksi (tämä haittaa kilpailua ja heikentää kilpailuista syntyviä hyötyjä), voidaan osia valtiollisesta yhtiöstä myydä — eli liian suuri toimija voidaan pilkkoa pienemmiksi. Toisaalta tämä voidaan hoitaa myös toisin: lainsäädännöllisesti rajoitetaan yksittäisen toimijan markkinaosuutta. Tässä tapauksessa toimija itse pitää huolen siitä, että sen markkinaosuus ei ylitä säädettyä rajaa.
Puhdasoppista yksityistämistä on tapahtunut Englannissa, jolloin valtio on kertarysäyksellä voinut luopua omistuksistaan, eli myydä ne yksityisille. Tähän Englannin poliittinen järjestelmä antaa mahdollisuuden, jolloin hallituspuolueella on aina ehdoton valta hallituksessa ja parlamentissa. Rautarouvahan myi yksityistämishuumassaan taannoin myös rataverkon yksityisille sijoittajille, joka aiheutti kaaoksen, kun rataverkon yksityinen omistaja maksimoi voittonsa ja minimoi investoinnit — tältä osin järjestelmä myöhemmin muutettiin, eli infra otettiin takaisin yhteiskunnan haltuun.
Rautatieinfrasta (eli rataverkosta) voidaan muodostaa myös yleishyödyllinen osakeyhtiö — käytännössä valtioenemmistöinen osakeyhtiö, jolloin ratainvestointeja varten voidaan hakea yksityistä rahoitusta ja samalla kuitenkin säädellä yleishyödylliseksi luokitellun infran toimintaa — toisaalta myös toiminnan tuottotasoa (tällä vältetään Englanti-ilmiö). Tällainen yhtiö saa tyypillisesti rahoittajakseen institutionaalisia sijoittajia, kuten eläkerahastoja tms. jotka arvostavat vakaata ja vaatimatonta tuottotasoa. Tällä tavalla on järjestetty sähkönjakelusta vastaavan kantaverkkoyhtiön toiminta Suomessa — joka pitkälti vastaa rautatieinfraa.
Ruotsin poliittinen järjestelmä on Suomea muistuttava monipuoluejärjestelmä, jolle vähemmistöhallitukset lienevät pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tuollaisessa poliittisessa järjestelmässä ei suuria radikaaleja muutoksia tehdä — vähemmistöhallituksen on aina neuvoteltava parlamentissa oppositioryhmien kanssa mikäli mielii saada läpi suuria päätöksiä tai määräenemmistön vaativia päätöksiä — Suomessa laajapohjaiset konsensushallitukset taas joutuvat tekemään vastaavan väännön hallituksen sisällä tai hallitusohjelmaa kirjoitettaessa, vaikka niillä olisikin parlamentissa selvä enemmistö. Suomeen ja Ruotsiin verrattuna englantilainen poliittinen järjestelmä on aivan erilainen — vallan vaihtuessa voidaan tehdä valtavia ja radikaaleja muutoksia, kun hallituksessa on vain yksi puolue, jolla on parlamentissa kaikissa asioissa enemmistö (jos vähän yksinkertaistetaan).
