26.05.2012 / Välillä Kyrö–Loimaa

26.05.2012 Sr1 3011:n vetämä pikajuna halkoo Kumilan agraarisia maisemia.

Kuvan tiedot
Kuvaaja: Ari-Pekka Lanne
Kuvasarja: Siperian Susi – kekkosenaikainen ulvoja
Lisätty: 06.07.2013 14:40
Junatyyppi
P: 909
Muu tunniste
Sijainti: Linjalla
Vuodenajat: Kesä

Kommentit

11.01.2017 21:04 Mika T. Polamo: Liittyyköhän paikannimi (= Gummiby) siihen että seutu on agraaris-avaratainen eikä tihiölähiö?
23.06.2017 23:55 Ari-Pekka Lanne: Korkeamman olennon¹ esittämä kysymys on aiheellinen ja asiallinen ‒ sikäli yleismaapallonlaajuinenkin, kun koko pallohan alkaa jo tänä päivänä olla yhtä läpikäymätöntä »kumilaa». Me kun tätä nykyä kaikki syömme, juomme ja hengitämme kumia.² Sitä sataa sakeanaan taivaalta päällemme.³ Meidän ihmisten tulisi tuon tuostakin matkan varrella seisahtua pohtimaan näitä asioita laajemmin sen sijaan, että taannumme ja antaudumme aina ohjautumaan kirskuvine pyöränlaippoinemme vanhastaan totuttua, millintarkasti ulkopuolelta määrättyä kiskouraamme passiivisena, aivan kuin muun junan häntään ruuvikytkimellä koplattuna vaununa, ruotimatta päissämme liikkeemme suuntaa tai määrää. Kuitenkaan tuohon kysymykseen ei kai ole olemassa yksikäsitteistä vastausta ‒, ei liioin suoraviivaista, yksioikoista, kiistatonta tai lyhyttä.

Meidän kuluttajien hiilijalanjälki on tavallisesti totuttu jaottelemaan neljään pääosaan, jotka ovat suuruusjärjestyksessään asunto, kulkeminen, elintarvikkeet sekä muu kulutus (viihde- ja terveystarvikkeet yms.). Ruokatavaran osuus suomalaisen kuluttajan piirakasta on noin viidennes ‒ likipitäen samaa suuruusluokkaa kulkemisen kanssa.⁴ Ja tämä ihmisravinnon osuus luonnonvarojemme kulutuksesta tai päästöjen muodostamisesta syntyy suurelta osin juuri maataloudessa⁵ ‒ elintarviketeollisuuden ja -logistiikan osuutta siltikään väheksymättä⁶. Tätä seikkaa »the Wesitorni» ilmeisestikin onkii ja tavoittelee kysymyksenasetannallaan. Näen jo mielessäni peltoa kyntävän traktorin kookkaiden kumipyörien uppoavan vanteita myöten saveen, lokaan ja humukseen.

Kävin tiistai-illalla 5/12-2000 omassa henkilökohtaisessa elämässäni läpi tilannetta, jossa asensin muutamaa vuotta aiemmin ‒ tarkemmin sanoen lauantaina 4/3-1995 ‒ hankittuun, kumipyöräiseen polkupyörääni eli »maanteiden resiinaan» uutta, varaosana ostamaani poljinkampea. Alkuperäinen, Hangossa Helkaman polkupyörätehtaalla asennettu poljinkampi oli katkennut metallin väsymisestä johtuen edellisellä viikolla, torstaiaamulla 30/11-2000 kesken koulumatkan. Kävin tuohon maailmanaikaan kolmatta vuotta lukiota. Niin konerasvan sekä maantie- ja katupölyn mustuttaman ompelukoneöljyn tuhrimat kuin käteni olivatkin, istahdin kuitenkin öljylämmitteisen »kekkostalon» teräsbetoniseinien väliin pusertuvassa kiviseinäisessä huoneessa kiireimmäksi aikaa katsomaan kuvaputkitelevisiosta Ajankohtaisen kakkosen Sääillan⁷. Toimittajan tiedustellessa suorana televisioituun keskusteluun osallistuneelta syväekologi, vapaa radikaali ja Koijärven pioneeri Pentti Linkolalta jotenkin niin, että eivätkö vehreät maatilat kuitenkin ole ilmastokysymyksen suhteen ikään kuin puhtoisia ja autuaita, Linkola jyrähti jokaisen maatilan yllä leijuvan oikein rasvaisen savupilven traktoreiden ja muiden nykyaikaisten maatalouskoneiden myllätessä ylimitoitetulla väkivoimalla keinolannoitteita ja tuholaismyrkkyjä kylväen.

Linkola puhui myös maanantaina 7/10-2002 Turun yliopistolla osana Turun yliopiston ylioppilaskunnan ympäristöviikkoa.⁸ Educariumin 260-paikkaisen luentosalin lauteet olivat notkollaan hyvään ja vaivattomaan tottuneita, viimeisimpään designiin puettuja nuoria ylioppilaita, jotka kuuntelivat Linkolan pateettista, moralisoivaa ja tuomitsevaa saarnaa leipälävet vienossa virneessä hetkeäkään harkitsematta kuulemaansa todenperäiseksi. Jo ennen tilaisuuden alkua saattoi kampuksella kuulla, miten joku oli nähnyt Linkolan vetävän polkupyörällään pitkin Turun katuja kohti yliopistoa ‒ oletettavastikin matkustettuaan tapojensa mukaisesti Turkuun linja-autokyydillä, polkupyörä matkatavarana auton ruumassa ‒ kun alkuun oli tultu polkupyörällä seitsemän kilometriä asunnolta kyläkaupalle. Tämä on kai yksi niistä harvoista kumipyöriin perustuvista ekologisista kulkemismenetelmistä ‒ mistä seikasta oivallamme myös, että kumipyöräliikennettä on monenlajista; eivätkä ne ole seurauksiensa sekä niistä johtuvien sosiaalisten suotavuuksiensa suhteen ekvivalentteja. Samankaltaista menetelmää soveltaen saavuin muuten itsekin lauantaina 26/5-2012 tähän kuvanottopaikalle. Sepelivuoren laelta tätä kuvaa ottaessani pyörä lojui tuossa kuvan oikeassa alanurkassa näkyvien kuusten juurella maantienposkessa.

Lisäksi, niin itseriittoisesti ja itsevarmasti kuin erityisesti rautatieläistaustaisissa, »cityvihreissä» ja muissa kumipyörävastaisissa piireissä onkin totuttu ylistämään rautatieliikennettä ekologisena vaihtoehtona, luulen kuitenkin monen umpivihreän syväekologin ‒ viimeistään tarkemman pohdinnan jälkeen ‒ kyseenalaistavan kuvassa näkyvän ihmiskuljetuksen tarpeellisuuden ja oikeutuksen sekä sen käyttämien menetelmien tarkoituksenmukaisuuden. Lauantaiaamuisen laivapikajunan P 909 kuorman pääjoukon voidaan kai olettaa koostuneen luontaisilta asuinsijoiltaan ruotsinlaivalle riistetyistä, kohti murhetta ja onnettomuutta kiidätettävistä kerskakuluttajista, jotka epäilemättä päämäärättömän taipaleen tässäkin vaiheessa voivat pahoin ja antavat ylen näissä loisteliaissa rautatievaunuissa. Entä mitä on merimatka ruotsinlaivalla? Näen laivankuljettajan kajuuttansa himmeässä hehkussa, ratsastamassa aallonharjalla Ahvenanmeren jo ennestään umpeen saastuneilla selillä; kylväen saariston mataliin kapeikkoihin määräänsä enemmän makro-⁹ ja mikromuovia¹⁰ niin kuin Pielstickin pakokaasujen, kapteenin piipun karstan, kuparipitoisten antifouling-maalien jäämien sekä harmaan- ja mustan veden sisältämien toinen toistaan eksoottisempien ja luonnottomampien ainesosien muodossa oikeastaan koko jaksollisen järjestelmän täydeltä mitä myrkyllisempinä ja elämälle tuhoisampina molekulaarisina kokoomuksina. Autolautan luvuttomien kansien säädyttömissä salongeissa asuu ylensyöminen, juopottelu ja irstaus. Voidaan myös miettiä, miksi juna pyrkii minimoimaan, miltei kumoamaan erinäisistä teknillisistä seikosta seuraavan vähäisen ekologisuusetunsa suhteessa kumipyöräliikenteeseen kiitämällä maakuntien halki kohtuutonta ylinopeutta? Luulisi jo veturinkuljettajaa itseäänkin hirvittävän kaahailu 265-tonnisella junalla kaistapäistä 140 tuntikilometrin vauhtia. Junaliikenteen energiankulutuksen kohtuullistamiseksi, rautatiekaluston huolto- ja korjaustoimintaan liittyvien ympäristöhaittojen vähentämiseksi, riista-, karja- ja pieneläinvahinkojen ehkäisemiseksi sekä öljy- ja muiden ympäristövahinkojen riskin minimoimiseksi tulisi matkustajajunille asettaa Sn 85 km/t, tavara- ja järjestelyjunille sekä veturisiirroille Sn 75 km/t ja vaarallisia aineita kuljettaville myrkkyjunille Sn 35 km/h. Turha kiirehtiminen ja täpistely saavat aikaan aina vain enemmän kiireen tuntua kauttaaltaan ihmisten ja kansan keskuudessa, mikä on suotuisa kasvualusta myös monille sydän- ja verisuoniperäisille kansansairauksille sekä yleiselle hädälle, ahdistukselle ja onnettomuudelle.¹¹

Hannu Taanila pohti juhannusaattona, perjantaina 22/6-2001 radiopäiväkirjassaan¹² autoilua yhteiskunnallisena, kansallisromanttisena ja hengellisenä ilmiönä. Värikkäällä tyylillään, taiten artikuloiden Taanila maalasi näkymää suomalaisen parempiosaisen, autoilevan helsinkiläisperheen juhannuksenvietosta kaukaisella kesämökillään. Hän arveli mökin pihamaalla seisovan auton tulleen jo pestyksi, puunatuksi ja parfymoiduksi sekä koristelluksi sinivalkoisin kukkasin. Juhannuskirkossa käynnin aikana kirkonmäellä seisoessaan auto saisi juhannuskauroja, tuumi Taanila ‒ jumalanpalveluksesta palattua ruokakunnan äiteemuori keittelisi toki kirkkokahveet, minkä jälkeen perhe tutkisi yhdessä Sanaa. Juhannus kuluisi makkaraa grillatessa ja autoa hyväillessä: »…Niin he viettävät onnellista, iloista ja vaatimatonta elämäänsä siellä salomökeissään. Minun mielestäni on ihanaa, että ne viettävät siellä onnellista, iloista ja vaatimatonta elämää kaukaisissa salomökeissään ja tutkistelevat juhannuksen sanomaa. Nimittäin samalla tavalla kuin tuo ja antaa näille isänmaamme parhaille piireille, näille uupumattomille raatajille sisäisen rauhan se, että he salomökeissänsä hiljaisesti tutkistelevat juhannuksen sanaa, niin ihan samalla tavalla tuo ja antaa meille kaupunkilaisille ‒ meille kesämökki- ja henkilöautorajoitteisille rauhan se, että ne siellä tutkistelevat salomökeissänsä juhannuksen sanomaa. Sillä kun ne ovat nämä isänmaan paremmat piirit lähteneet pois kaupungista, niin siitä seuraa, että eräänlainen sivistys ja armo ja järki ja rauha on ilmaantunut kaupunkiin. Henkilöautojen terrori on hetkeksi laantunut. Nämä barbaarit ovat siellä jossakin. Nyt on kaupungissa ihan oikeita ihmisiä vain; ja ihmisillä tilaa ja rauhaa olla. Sen havaitsee ja tuntee silmillään ja korvillaan ja nenällään. Kaupungissa on sitten ihana olla, kun ne ovat siellä siniristilippu- ja lihatiskijuhlillaan. Salaa toivoo, että ne jäisivät sinne ‒ iäksi, niille juurillensa. Mutta jotenkin on maailma sillä tapaa olemassa, että idylli ‒ semmoinen jossakin katsannossa täydellinen, hiljainen onnen hetki ‒ todellakin kestää vain sen niin sanotun hetken. Kun sanon tämän lauseen ‒ ja kun sanomme tämän lauseen ‒ tulemme tietysti määritelleeksi onnen ehkä olennaisella, mutta kumminkin aika suppealla tavalla, sillä kyllähän onneja ja onnia on olemassa myös toista lajia, semmoista pitkää ja kestävää. Onnea siitä, että on ajan mittaan saanut edes jotakin tehdyksi tai edes jotakin olluksi. Kumminkin tämä juhannuksen kaupungillinen autuus, se todella on vähän tai melkein enemmän kuin joulu. Joulun ihana rauha, sehän päättyy heti, kun joulun niin sanottu paluuliikenne alkaa. Juhannuksen osalta on hiukan toisella tapaa. Kun ne nyt ovat lähteneet, niin ei niitä heti ala lopulleen tulla takaisin ‒ kaikkia ‒, ennen kuin vasta kolmen viikon päästä. Iloitkaamme siis siitä rauhasta ja onnesta, jonka juhannus meille antaa. Vapaat olemme henkilöautojen miehitysvallasta. Kyrie eleison.»

Taanilan kuvaama tilanne, hetkellinen rauha »autoilijoiden miehitysvallasta», on tätä kirjoitettaessa taaskin juhannuksen tultua todellisuutta isommissa suomalaisissa kaupungeissa. Tämä erikoistilanne luo kontrastin sille suurimman osan vuodesta vallitsevana olevalle tilanteelle, jossa kaupungeissa ei ole tätä rauhaa asua ja elää, vaan ihmiset ja jalkamiehet ovat autojen ja mopoautojen terrorisoitavina. Siispä päätelmää, että »agraaris-avaratainen ei-tihiölähiö» olisi enemmän »kumila» kuin »tihiölähiö», ei sitäkään kai voi suoraan sanoa jäännöksettömästi validiksi. Näin on siltikin, vaikka toki huomattava osa ‒ niin sanottujen työssäkäyntialueiden laajennuttua viime vuosikymmenien aikana autoistumisen myötä räjähdyksenomaisesti ‒ kaupunkien arkisesta motorisoidusta kumipyöräliikenteestä koostuu vakituisesti maaseudulla asuvista, mutta jopa kymmenien kilometrien päässä kaupungeissa työssä tai toimessa käyvistä »keinotekoisista» maalaisasukeista.

Saunoin lauantaina 25/1-2014 Ruissalon avantosaunalla. Puulämmitteisen saunan löylyissä oli mukana myöskin eräs Turun luonnonsuojeluyhdistykseen liittynyt nuorehko mies, joka mainosti yhdistystä. Kun taisin olla ainoa paikalle polkupyöräillyt ‒ muiden saavuttua paikalle autoillaan ‒ päätin uteliaisuuttani hieman konfrontoida tätä miestä. Kyselin luonnonsuojeluyhdistyksen toiminnasta niitä näitä, kunnes osoitin lahden toisella puolella pöhisevää ja pulputtavaa Viheriäisten öljynjalostamoa suurine suuleineen, avarine öljysäiliöineen, kookkaine krakkaustorneineen sekä lohikäärmeen lailla tulta syöksevine soihtuineen. Kerroin kokeeksi omasta näkemyksestäni, jonka mukaan luonnon- tai ympäristönsuojelua ei tulisi liiaksi ulkoistaa jollekin etäiselle ja mystiselle, olevinaan rivikuluttajien elämästä erinään olevalle teollisuudelle ‒ kuten niin monet meistä city- ja umpivihreistä tuppaamme tekemään ‒ vaan jokaisen kuluttajan tulisi ottaa itse vastuuta kuluttamisestaan. »Jos kukaan ei ostaisi bensaa, tuota koko laitosta ei olisi olemassakaan», töksäytin. Ja aivan kuten ounastelin, mies kiemurteli vastaukseksi jotain, mistä saattoi ymmärtää vain, että hän on kanssani asiasta täysin eri mieltä ‒ hänestä ihmisten ei ole tarpeellista rajoittaa omaa kulutustaan, vaan suurin ekoteko, jonka yksittäinen ihminen voi tehdä, on saarnata Turuilla ja toreilla jonkin mystillisen, aivan kuin eri ulottuvuudessa piilevän teollisuuden luontoa turmelevasta vaikutuksesta. Laiturilla seisoskeli myös bikiniasuinen nuori nainen, joka loi minuun varsin murhaavan silmäyksen kuultuaan moottoripolttonesteiden kysynnän ja tuotannon dynamiikkaa koskevan aksioomani. Kukapa meistä myöntäisi, että me kaikki kynnämme yhtä kauttaaltaan keskuuteemme kaikkiallistunutta kumilaa, jonka me kaikki olemme yhdessä ja eriksemme omilla toimillamme saaneet aikaan, asuimmepa sitten tihiölähiöissä tai vähän agraarisemmissa maisemissa.

Olen vakuuttunut siitä, että osana linkolalaisuuteen kuuluvat vetoamiset ihmisyksilöiden tuhoisan, kohti onnettomuutta johtavien toiminta- ja elintapojen kertakaikkiseksi muuttamiseksi sekä ylenpalttisen mässäilyn kertakaikkiseksi ehdyttämiseksi ovat aiheellisia ja perusteltuja. Se ammottavan suuri moraalikäsityksellinen ero linkolalaisten ja minun välillä on kuitenkin siinä, että minä näen myös ihmisen itseisarvoisena luontokappaleena ja elämään oikeutettuna olentona, poiketen joistain Linkolan myöhempien aikojen kannanotoista. Ekofasismi ei nähdäkseni ole missään tilanteessa sovelias eikä ihmisarvoinen ratkaisu tuhon tiemme korjaamiseksi. Sen luulisi jokaisen moraaliltaan ehyen ihmisen oppineen jo toisesta maailmansodasta, jossa Hitlerillä oli mm. haaveena hävittää Puolan ihmisväestö susien asuttaman luonnonpuiston tieltä. Jotain tämänsuuntaista on Linkola kai itsekin tullut ainakin varhaisempina aikoina miettineeksi, kun julkaisi v. 1960 pasifistisen pamflettinsa¹³. Nykyään, kun radikaali oikeisto on maailmalla ja Suomessakin nostanut päätään, näitä eettisiä perusasioita ei voi liikaa alleviivata. Ihmiskunnan ongelmia ei voi korjata ihmisyydestä luopumalla.

Vastuulliseen liiketoimintaan erikoistunut johtamisen professori Minna Halme Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta oli perjantaina 13/1-2017 Ylen aamu-tv:ssä keskustelemassa väestönkasvusta yhdessä Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirchin kanssa.¹⁴ Professori Halme totesi, että talous on perinteisesti perustunut jatkuvaan kasvuun: »Erityisesti länsimaissa ylikäytetään maailman luonnon resursseja. Suomi-tyypin kulutus on sillä tasolla, että tarvittaisiin kolmesta neljään maapalloa. Olisi syytä liikkua eteenpäin. Bruttokansantuote käsitteenä ja talouskasvu ideaalina palveli meitä hyvin joitakin kymmeniä vuosia ‒ silloin kun tuotannon kasvu sai aikaan hyvinvointia ja talouden systeemit olivat sellaiset, että se hyvinvointi ‒ sen kasvu ‒ jakautuivat aika tasaisesti ‒, mutta nyt me olemme itse asiassa sellaisessa vaiheessa, että se paine luonnonresursseja kohtaan on valtava, mutta talouskasvun hedelmät eivät myöskään enää hyödytä kaikkein köyhimpiä tai tasaisesti kaikkia kansanosia, vaan itse asiassa vauraus kasvaa kaikkein rikkaimpien joukossa erityisesti. --- Sen sijaan pitäisi pystyä tekemään mittareita, jotka katsovat enemmän hyvinvointivaikutuksia, jotka taloudesta tulevat. »

Tutkimusprofessori Anna Rotkirch puolestaan huomautti väestönkasvun hillitsemisen osuutta: »On vieläkin tarvetta saada seksuaalivalitusta, ehkäisyjä, kohentaa lisääntymisterveyttä.» Rotkirchin huomautus on siinä mielessä varsin hedelmällinen, että se antaa toisen näkökulman Kumilan kylän nimen mahdollisiin taustoihin. Jospa kumilalainen nuoriso on osoittanut erityisesti mainittavassa määrin harrastusta siemenen vakoon kylvämiseen; muutoinkin kuin juhannusöisin.

Televisiokeskustelun lopulla toimittaja Nicklas Wancke summasi onnettoman yhtälön olevan se, kun väestöräjähdys kertautuu nousevalla elintasolla, sekä pyysi televisiostudiossa vieraana olevilta naisilta ratkaisua tähän ongelmaan. Tähän professori Halme antoi viisaan vastauksen: »En promoa sitä, että kaikkien pitäisi luopua lihasta, mutta erityyppiset kulutuksen muutokset ‒ ja sanoisin suoraan, että nimenomaan meillä kehittyneissä maissa ‒ liikkumisessa, ruokailussa, energiankäytössä, asumisessa. Me emme oikeasti menetä meidän hyvinvoinnista paljoakaan, jos me ryhdymme ottamaan käyttöön enemmän uusia teknologioita ja kehitämme itsellemme uusia rutiineja. Kiinnostava asia on tämä, että onnellisuus ei ole lisääntynyt noin 70-luvun puolivälin jälkeen Suomessa tai Hollannissa tai Britanniassa. Eli tavallaan tämä lisääntyvä kulutusähky ei tuo meille enää lisää onnellisuutta.»

Raskasmielisyydellä on siis todettava, että teemme »jatkuvana kasvuna» tunnettua oravanpyöräämme yhä kiihtyvällä tahdilla juoksemalla maailmastamme yhä sakeampaa kumilaa saamatta kuitenkaan vastineeksi määräänsä enempää onnellisuutta tai muuta entistä suurempaa hyötyä. Toiveikkuutta lisää kuitenkin havainto siitä, että tämän asian tietää ja tunnustaa jo jopa johtamisopin guru ‒ vaikkakin »vastuullisen johtamisen» alalta ‒, mutta kuitenkin. Toivottavasti professori onnistuu juurruttamaan viisauttaan mahdollisimman syvälle kasvattiensa asenteisiin.

VIITELUETTELO:

[1] http://www.vaunut.org/kuva/48154
[2] http://yle.fi/uutiset/3-9223396
[3] https://hal-enpc.archives-ouvertes.fr/ha​l-01195546/
[4] https://wwf.fi/vahemman-lihaa-lautaselle​/
[5] http://www.yara.fi/tietoa-yarasta/kestav​a-kehitys/hiilijalanjalki/maatalous-ja-i​lmastonmuutos/
[6] http://www.mtt.fi/mttraportti/pdf/mttrap​ortti14a.pdf
[7] Ajankohtaisen kakkosen Sääilta. Yle TV2 5.12.2000.
[8] Aki Asola: Mies joka tuomitsi ihmisen. Turun ylioppilaslehti nro 17/11.10.2002.
[9] http://yle.fi/uutiset/3-8610827
[10] http://www.tekniikkatalous.fi/tiede/kest​ava_kehitys/tutkimus-merissa-lilluva-mik​romuovi-voi-tehda-kaloista-myrkyllisia-6​574876
[11] http://www.studio55.fi/hyvinvointi/artic​le/naita-fyysisia-oireita-stressi-voi-ai​heuttaa/4246684
[12] Hannu Taanilan päiväkirja. Radio Ylen Ykkönen 22.6.2001.
[13] Pentti Linkola: Isänmaan ja ihmisen puolesta ‒ mutta ei ketään vastaan. Sadankomitea ry, 1960.
[14] Ylen aamu-tv. Yle TV1 13.1.2017.
24.06.2017 00:42 Ossi Rosten: Sivuston pisin kommentti on juuri jätetty :D
24.06.2017 12:20 Vesa Höijer: Jaksoitteko lukea?
25.06.2017 23:41 Vesa Höijer: Kieltämättä mielenkiintoinen kirjoitus. Ehkä en ole aivan Linkolan linjoilla, mutta tämä nykyinen "joka paikka täynnä autoja" -kulttuuri on todella ärsyttävää.
26.06.2017 19:15 Timo Salminen: Olisiko jo kuitenkin syntynyt jonkinlainen tietoisuuden itu siitä, että meidän itse kunkin toimintatavoilla on jokin salaperäinen yhteys siihen, miten maapallomme voi (vrt. 8. kappaleen loppu A-PL:n kirjoituksessa yllä)? Jos tulkitsen oikein kommentin kahta viimeistä virkettä, A-PL taitaa lopulta kallistua sille kannalle, että niinkin asian voisi nähdä.
26.06.2017 20:19 Ari-Pekka Lanne: Kyllä aivan varmasti on jo melko laajallekin levinnyt jonkinlainen tietoisuus ihmisen toiminnan vaikutuksista. Ympäristöasiat ovat nykyään esillä kaikissa medioissa, monissa tieteellisissä tutkimuksissa, jopa politiikassa hyvin vahvasti. Siltikin maapallon väestön määrä vain jatkaa kasvamistaan ja keskimääräinen elintaso nousee. Napajäätiköt sulavat, ja taivaalta sataa kumia. Se, että suomalaiset, niinkuin noin keskimäärin muutkin länsimaalaiset, tällä hetkellä käyttävät luonnonvaroja 3-4 -kertaisesti siihen nähden, mitä maapallolta on pidemmän päälle mahdollista ottaa, on käsittämättömän suuri epäsuhta. Noin suuren epäsuhdan korjaamiseen tuskin riittää pelkkä teknologioiden ja hyötysuhteiden kehittäminen. Kyllä siinä täytyy jo yksittäisten ihmistenkin luopua monesta asiasta, jos tuota aiotaan tasapainottaa. Mutta se on kyllä ihmisten mukavuudenhalu ja tapojen pinttyneisyys tuntien kovin paljon pyydetty. Kehitysmaiden kansat pyrkivät myös tulemaan perässä, minkä ehtivät. Nykyään somen aikana köyhempiin oloihin tottuneille ei voi edes väittää, etteikö muualla olisi rikkaampaa, kun tieto leviää ympäri maailman valonnopeudella.

Esseen kaksi viimeistä virkettä saattavat olla epärealistisenkin optimistisia. Mutta jos ovat, niin sitä ne ovat kyllä tarkoituksella ja harkiten; sen myönnän. Ne ovat pehmentämässä kirjoituksen loppua. Ettei lukija vaipuisi vallan epätoivoon. Kun on se niinkin, että jos »maailmanloppu» tulee, niin sille ei kyllä siinä kohtaa enää kukaan voi mitään. Ja taas toisaalta ilman toivoa ei yksikään ihminen jaksa toimia paremman tulevaisuuden eteen. Senkään takia toivosta ei kannata missään oloissa luopua. ‒ »Aapeutua saa vaan ei lannistua.»

Kirjoita kommentti Sinun täytyy kirjautua sisään, jotta voit kirjoittaa kommentteja!