Resiina-keskustelu

Museovirasto on tuonut nettiin 200 000 kuvan satsin digitoimiaan valokuvia. Osoite on https://museovirasto.finna.fi  Tässä vähän makustelua.
 
Haulla ”rautatie” 2700 kuvaa
https://museovirasto.finna.fi/Search/Results?lookfor=rautatie&type=AllFields&dfApplied=1&limit=50
     
Haulla ”juna” 925 kuvaa
https://museovirasto.finna.fi/Search/Results?lookfor=juna&type=AllFields&dfApplied=1&limit=50

Museoviraston kokoelman julkaisusta kirjoittaa myös Hesari:

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000007695122.html

”Meidän kansalliskokoelmamme on avattu siltä osin kuin ne on digitoitu kaikkien käytettäväksi ja hyödynnettäväksi. Se on paras tapa pitää historiaa ja kulttuuriperintöä yllä. Se on ollut se iso ajatus tässä”, sanoo yli-intendentti Ismo Malinen Museovirastosta.

Samaa ajatusta mukaillen allekirjoittanut ja Kurt Ristniemi ovat julkaisseet muutamia kiintoisia kuvia Museoviraston kokoelmasta täällä vorgissa:

http://vaunut.org/sarja/5077
http://vaunut.org/sarja/5076
http://vaunut.org/kuvat/?u=287

Kiitettävä ratkaisu ja ehkä jossain määrin myös yllättävä. Museovirastohan on tähän asti pitänyt aika tiukasti kiinni siitä, että kuvat ovat maksullisia — myös tutkimuskäyttöön tarkoitetut kuvat. Hinnatkin ovat olleet kalleimmasta päästä. Itse olen ostanut Museoviraston arkistosta vuosien varrella useamman kuvan, jotka nyt olisi saanut ladattua täysresoluutioversioina ilmaiseksi omalle koneelle. Sehän on selvää, että kalliit julkaisuoikeusmaksut eivät ainakaan kannusta käyttämään historiallisia kuvia etenkään marginaalisia aiheita käsittelevissä julkaisuissa.

Kun SA-kuva ensimmäisenä kuvapalveluna asetti täysresoluutiokuvansa kansalaisten käyttöön ilman julkaisuoikeusmaksuja, niin ratkaisu oli tuolloin melkoinen periaatteellinen avaus. Se oli haaste, mutta myös näpäytys. SA-kuvapalvelun ratkaisu perustui ajatukseen, että kuvat ovat aikoinaan syntyneet julkisin varoin ja että kuvia on myös kaikki vuodet varastoitu julkisin varoin. Siksi ne voidaan myös asettaa kansalaisten käyttöön korvauksetta.

Samaa periaatetta voidaan noudattaa muidenkin julkishallinnollisten kuva-arkistoiden osalta — tietenkin sillä edellytyksellä, että kuvien tekijänoikeudet eivät aseta rajoituksia. Helsingin kaupunginmuseon Helsinkikuvat on toinen samanlaisen ratkaisun tehnyt kuvapalveluiden ylläpitäjä kuin SA-kuvat. Ratkaisu on siinäkin mielessä perusteltu, että moni kuva-arkistoja ylläpitävä museo toimii ainakin osittain julkisin varoin.

Englannissa julkisin varoin toimivilla museoilla ei ole edes sisäänpääsymaksua, vaan verovaroin ylläpidettävien museoiden on oltava kansalaille maksuttomia. Tämä ei kuitenkaan estä perimästä vapaaehtoista sisäänpääsymaksua, joka on käytössä mm. brittien kansallisessa rautatiemuseossa.

Yksi on kuitenkin vielä joukosta poissa: Suomen Rautatiemuseo. Rautatielaitos jos mikä on ollut Suomessa läpeensä valtiollinen organisaatio. Etenkin virastoaikaina se toimi suoraan eduskunnan budjettivaroin. Valtionrautateiden palveluksessa oli useita valokuvaajia, jotka virkatöinään räpsivät propagandakäyttöön tarkoitettuja kuvia — kuvat ovat siis syntyneet puhtaasti verovaroin. Siksi olisi perusteltua saada kuvat kansalaisten ulottuville samoilla periaateilla kuin mm. SA-kuvat, Helsinki-kuvat ja Museoviraston kuvat.

Arkistopölyjä kohtuullisen paljon haisteelleena en tosin ole aivan ymmärtänyt Suomen Rautatiemuseon ja Kansallisarkiston välistä työnjakoa. Maallikkojärki sanoo, että rautatiehallinnon kamat pitäisi olla arkistoituna Rautatiemuseoon, mutta ne onkin suurimmaksi osaksi arkistoitu Kansallisarkistoon. Kun taannoin kyselin moista ratkaisua, niin sain seuraavan vastauksen: Suomen Rautatiemuseolla ei ole kykyä ja resursseja palvella kansalaisia näissä asioissa. Siksi rautatielaitosta koskevat hallinnolliset asiakirjat ja dokumentit on sijoitettu Kansallisarkistoon, josta ne kohtuullisen helposti saadaan kansalaisten käyttöön.

Peruskysymys on kuitenkin se, miten saada Suomen Rautatiemuseon kuvakokoelmat samalla tavalla kansalaisten käyttöön ja julkaistaviksi kuin esimerkiksi Museovirasto on nyt tehnyt. Tässä olisi hyvä strateginen tavoite museolle. Jäämmekin odottamaan uuden strategisen tavoitteen julkistamista. Jos museo ei tähän kykene, niin olisi ehkä syytä miettiä rautatiemuseon kuva-arkiston sijoittamista jonnekin muualle — kansalaisten ulottuville. Museoviraston yli-intendentin totemus tiivistää hyvin olennaisen: [Kuva-arkiston avaaminen ja digitointi] on paras tapa pitää historiaa ja kulttuuriperintöä yllä.

Onko kukaan muuten pannut merkille sellaista asiaa, että "Höyryveturit Valtionrautateillä" -kirjassa ei taida olla yhtäkään Suomen Rautatiemuseon kokoelmasta peräisin olevaa kuvaa. Onko kyse juuri tästä — liian korkeista julkaisuoikeusmaksuista, jotka syövät pienipainoksisilta julkaisuilta kannattavuuden tai nostavat myyntihinnan pilviin? Monessa tapauksessa tämä tosin ei liene ongelma, koska vanhat VR:n kuvat olivat ennen kaikkea propagandakamaa: kuvia jaeltiin pikkupojille ja lehdistölle kuin keräilykuvia, joten duplikaatteja lienee kohtuullisesti tarjolla ainakin osasta kuvista.

Lopuksi vinkki. Jos joku harrastaja harkitsee kokoelmiensa luovuttamista tai testamenttaamista Suomen Rautatiemuseolle, niin luovutuskirjaan kannattaa kirjata ehto siitä, että kuvat on saatettava korvauksetta kansalaisten käyttöön. "Mieluummin roviolle kuin rautatiemuseolle" on tosin jo melko usein harrastajien keskuudessa kuultu toteamus.

Huomasin saman ja sen, että tod.näk. museosta peräisin olevat kuvat ovat nimetty eri henkilöiden kokoelmakuviksi, mm. rautatiemuseon entiselle johtajalle. Kätevää, eikö totta.

Tässä pitää muistaa, että kirjoittajat ja toimittaja ovat niin vanhoja, että monet nykyisin museon kuviksi mielletyt olivat meidän käytössämme jo 1960-luvulla. Silloin harrastajien piirissä kopiointia varten kiertäneitä suuria kuvakokoelmia oli ainakin Arne Boströmillä, Mikko Lumiolla ja Tapani Kilpisellä. Minultakin museo on ostanut tai vaihtanut satoja valokuvia. Osa on ollut mainituista kokoelmista tehtyjä kopioita, osa tehdaskuvia ulkomaisilta valmistajilta, osa ulkomailta ostamiani ja osa itseni ottamia. Mikko Lumion kokoelma on mahdollisesti nykyisin pääosin museolla, mutta kuvista melkoisesta osasta on useilla 1960-luvulla omia kokoelmiaan kartuttaneilla omat kopiot. Museolle tai kenelle muullekaan ei ole syytä maksaa muista vanhoista kuvista kuin niistä, joita siltä pyytää julkaisua varten.

Kaiman arvelu on realismia monessa rautatieaiheisessa kirjassa. Kaikissa omissa kirjatuotteissani on jouduttu välttämään Rautatiemuseon kuvia, koska niiden kappalehinta on liian korkea. Käytännössä tämä tarkoittaa monien julkaisemisen arvoisten kuvien jäämistä pois kirjoista, eli vahinkoa historiasta kertomiselle. Kyse ei tietenkään ole Rautatiemuseon pahasta tahdosta, mutta sen ansaintalogiikka pitäisi järjestää toisella tavalla.

SA-kuva on tosiaan hyvä esimerkki: ilmaisen digiarkiston myötä on syntynyt suuri määrä sota-aiheisia kuvakirjoja, joita ei muuten olisi koskaan tehty.

Kyllähän kaikki valtionhallinnon asiakirjat nimenomaan kuuluu arkistoida Kansallisarkistoon eli entiseen Valtionarkistoon, ja tosiaan se on myös laitos, jolla on resurssit tutkijapalveluun. Nykyään tosin monet ennen Helsingissä säilytettävät rautatiehistoriallisetkin materiaalit (kuten esim. Pietarin-radan rakennustyömaan työkuntien päivätyöluettelot) ovat muistaakseni Mikkelissä, josta niiden saaminen tutkijasaliin kestää. Kuvapalvelu on taas toinen juttu, eikä KA:lla ole mitään varsinaisia kuvakokoelmia ja kuvapalveluakaan, vaikka kuvia siellä täällä aineistojen joukossa tuleekin vastaan. On kyllä tosiaan erinomaista, että Museovirasto avasi kokoelmansa. Monet kuvat ovat kyllä siellä digitoituina juuri siksi, että niiden ensimmäiset käyttäjät ovat aikanaan maksaneet digitoinnista tilatessaan kuvat johonkin julkaisuun.

Aineistojen hajasijoittaminen ei mielestäni ole ongelma, jos ja kun tarjolla on kohtuullisen hyvä arkistotietokanta, jota voi käyttää netin ylitse. Hyvä arkistotietokanta sitä paitsi vapauttaa henkilökunnan resursseja. Oman kokemukseni mukaan aineistot Mikkelistä Helsinkiin siirtyvät alle viikossa, jonka jälkeen niitä voi käyttää täällä noin kuukauden — ja tarpeen mukaan pidempäänkin, jos vain älyää pyytää lisäaikaa. Ei siis lainkaan paha — jää hyvää aikaa järjestää itselle arkistoaikaa.


Kuva-arkiston digitionti voi perustua monenlaiseen politiikkaan. Kuvia voidaan määrätietoisesti ja johonkin sortteeraukseen perustuen digitoida jatkuvasti niiden käytöstä huolimatta — tai sitten voidaan odottaa, että digitaalinen arkisto syntyy kysynnän myötä. Välimuotojakin on olemassa. Tällä hetkellä vain pieni osa Museoviraston kuva-arkistosta on digitoitu — noin 200 000 kappaletta. Parin ammattitutkijan mukaan arkiston kuvamäärä on kuitenkin laskettavissa miljoonissa (?). Hyvä, että avaus on nyt tehty ja toivottavasti työ jatkuu myös tulevaisuudessa — ja toivottavasti muutkin kuva-arkistojen haltija liittyvät joukkoon — erityisesti Suomen Rautatiemuseo. Onhan niitä muitakin — kuten Elinkeinoelämän keskusarkistosto — josta kuvien julkaisuoikeudet ovat aina irronneet hyvin edullisesti.