Resiina-keskustelu

Kuinka rautatieharrastuksesi sai alkunsa?
Itsellä harrastukseni on tullut isäni puolelta, kun hän on käynyt katsomassa junia kanssani.

Päiväkodin ohi kulki Lahdessa Mukkulan rata. Sitä pitkin vemputtaneet vemput olivat äärimmäisen mielenkiinnon kohteena. Oli aina kohokohta, jos Polttimolla oli vaihtotyöt käynnissä kun siitä kuljettiin.

Mutta enemmän mummulareissut Toijalaan. Pappa oli rautatieläinen ja mummola oli Kiinanmuurin vieressä.

Muistan ikuisesti sen äänimaailman, jonka kesäöiset tavarajunat jättivät. Etenkin Turunradalla ajaneet isot dieselit.

Muutin vanhempieni kanssa Alavudelle, oli pikkuvauva silloin (Mäntässä syntynyt). Asuimme asemankylässä, pienen matkan päässä asemalta. Äitini opetti minut katsomaan kun kello viiden juna meni. Silloin sain alkukipinän.

Reissasin vanhempieni mukana ennen kouluun menoa, isän kuljettamalla Ylä-Monosen rekalla. Muistan kun systerini kanssa hoilasin (asuimme silloin Mäntässä, jonne muutimme noin 1962): "Jyry-Sisulla mennään Vaasaan!" Ja junia näkyi: lättähattuja eniten, kerran jopa More! Huru 12:kin tuli tutuksi, vaikka sen nimeä en vielä tiennyt.

Äidin ja systerin kanssa junilla muun muassa tätini luokse Kouvolaan, missä asemalla kerrankin katselin kiinnostuneena Lättähatun pienoismallia liitevaunuineen. Myös Lahteen ja Ahtialaan, ja äidin siskon luo Oittiin (Kouvolasta lätällä). Eräälläkin reissulla Kouvolasta Mänttään, äiti osti minulle lelubussin matkan aikana leikittäväksi. Se lelubussi on tallella kirjahyllyssä, pohjassa lukee Leyland Royal Tiger Coach, made by Lesney. Jännän näköinen sikäli, että etusivuikkunat on niksattu samalla tavoin kuin Kutter 7:ssa.

Ja mielenkiinto jatkui: kirjastossa Ivalon Höyryveturit-kirja, ja lainauskortissa numero 3704 kerta toisensa jälkeen.

Lopullisen niitin löi sitten joulupukkijuna Mänttään marraskuun lopulla 1974, Pikkujumbo 1129 oli asialla. Edellisen hiihtoloman vietin Kouvolassa, piti asemalle mennä Alsthomeja ja Ristoja ihmettelemään. Ja niinkin merkillistä vaunua kuin numero 22. Myös sellaisia vaunuja joiden seinissä luki: Sähkötyökunnat Hyvinkää Asuntovaunu tai Opastinmestari Asunto- ja työvaunu, sekä saattaen vaihdettava.

Kamerakin ilmestyi pykälään ja niin edelleen...

No radanvarressa ikäni asuneena voin kertoa ettei varhaislapsuudessani junat olleet mitenkään kiinnostavia, koko elämäni ajan niitä oli mennyt tuosta ohitse. Junat aina tulivat pitkän suoran päästä tähän meidän kotitalon kohdalla, ja sillä selvä. Pienen lapsen pienissä ympyröissä alkoi sitten kehittyä ajatuksia, ja yksi niistä oli, että mitä on tuon mutkan takana josta niitä junia aina vaan tulee. Eihän jotain voi vaan tulla jostain loputtomasti, ehkä mun pieni maailmankuvani laajeni junien takia.

Ehkä se johtuu ympäristöstä ja/tai olosuhteista mikä laukaisee sen mielenkiinnon joka johtaa sinne hiekkalaatikon ulkopuoliseen maailmaan.

Junien äänimaailma on todella viehättävä, ne myös tuoksuu tai haisee jollekkin, samoin kuin ratarakenne. Koko rautatierakenne on jo erilainen ympäristö kasveineen ja eläimineen. Kyykäärmeetkin saattavat olla ruskeita eri sävyineen.

Tässähän on mielenkiintoisia tarinoita. Vähän samantyyppinen lähtökohta kuin Artolla, lasna oli sopivalla säällä pyörällä liikkuen jos ei ollut muuta erityistä tekemistä, suosikkikohteena pari lähialueen tasoristeystä ja niitten välillä joen ylittävä rautatiesilta. Kavereita ei siihen saanut juurikaan mukaan, jos/kun joutui odottamaan pitkäänkin mahdollisesti ohittavaa junaa. Minusta se oli mukavaa kun hiljaisuuden rikkoi vauhdikkaasti ohi ajava juna. Tympeäähän se oli kun lähti sitten pyöräilemään kotia ja jo matkan päässä ollessa alkoi kellot kilkattamaan. Olisihan sitä silloisella perus filmirullakameralla voinut ottaa kuviakin, mutta silloin riitti pelkkä näköhavainto.. Kuvausharrastushan tuli mukaan vasta paljon myöhemmin kun silloisen työn ja ammatin kautta oli jonkin verran tekemisissä rautatieympäristössä ja jostain tuli mieleen että vapaa-ajalla voisi yrittää kuvatakin vaikkapa tasureita ja vetureita.

Lyhyesti sanottuna vahingossa. Se oli 2015 näitä aikoja kun käytiin junalla Helsingissä.  Osin ennen reissua ja sen jälkeen rupesin netistä etsimään tietoa junista ja sillä tiellä ollaan. Junien satunnainen kuvaaminen, alan seuraaminen ja PoRhan liikennöintiin osallistuminen ovat itsellä ne harrastuksen pääkohteet.

Oma harrastus tai kiinnostus juniin lähti lapsuudesta 1990-luvulla. Asuimme Joensuun Niinivaaralla kerrostalossa, jonka ikkunasta oli loistavat näkymät Peltolan ratapihalle. Siitä ikkunasta sitten seurailin ratapihan liikennettä ahkeraan silloin alle kouluikäisenä. Helsingin pikajuna sinisillä vaunuilla oli tuttu näky, Dr14 oli harmaakattoinen ja ratapihalla usein touhunnut Dv16 oli suosikkiveturini. Muistan vieläkin miltä näytti ja kuullosti, kun vaunuja lyötiin nippuun ja Dv16 alkoi vetää roikkaa. Veturin viheltimiä käytettiin ahkeraan ratapihatyöskentelyssä, ja se on jäänyt mieleen mukavan nostalgisena muistona. Dv16 2034 taisi olla kyseinen veturi siihen aikaan Joensuussa. Vierailulla Joensuun varikolle pääsin jopa kyseisen veturin ohjaamoon, mikä oli kesän kohokohta.

Rautatieharrastus junakuvauksen merkeissä alkoi kohdallani loppuvuodesta 2005, kun löysin vaunut.orgin ja halusin liittyä mukaan. Joulukuusta -05 lähtien olenkin lisäillyt kuvia tänne ja samalla kasvanut 12-vuotiaasta aikuiseksi. Ensi kerralla ikää onkin 30 vuotta.

Aina olen ollut kiinnostunut junista. Lie alkusysäys tuli lapsena päivähoitoikäisenä, kun kolme sinistä vaunua oli valjastettu veturin (ei mitään muistikuvaan minkä) perään, vaunut lastattiin lapsilla ja matka suuntautui Lappeenrannan asemalta (ei kai vanhalta, ei pysty muistamaan) "Metsä-Saimaan" radalle. Takaisin tullessa juna pysähtyi tunneliin ja hetken päästä kaikki valot sammutettiin. Elävästi muistan pätkiä tuosta matkasta.

Myöhemmin isovanhempieni luona Pontuksella kuulin jo hyvissä ajoin taloon sisälle, että kohta juna tulee, vaikka radalle oli matkaa reilu 300 m. Silloin oli pakko kipaista kadun varteen katsomaan, kun pieneltä matkalta näkyy juna kulkemassa radalla.

Aikuisemmalla iällä junat vähän unohtui, mutta jostain kumpusi asia taas mieleen ja olin innoissani, kun sattumalta junan jossain näin. Silloinen poikaystävä, nykyinen mieheni, innostui sen verran, että liittyi MRY:n jäseneksi, eikä aikaakaan, kun olimme yhdistyksen syysretkellä mukana 2009. Sen jälkeen retket ovat jääneet vähiin, mutta omaksi iloksi junien kyttäilyä ja kuvaamista olen harrastellut ajoittain. Jos pystyn, matkusta mielelläni junalla, harmillisesti se ei useinkaan ole mahdollista.

Faijan mutsi oli VR:llä 1923-1939 Faija oli VR:llä 1940-1983 tosin alkuaikoina ulkomaankomennuksella pikakiväärin kanssa. Itte olin topparoikassa kesät 1983-1984.

Faija äköttyi Järjestelymestariksi Haminan Hilloon kun synnyin ja myöhemmin uudelle. Olin kaiketi jo vauvana asemalla päivähoidossa mutsin ollessa matkoilla, meiltä oli lyhin matka veneellä Hilloon kaupungin itälaidalta. Kaukokirjoittimet ym tuli tutuksi jo pienenä.

Faija lykkäsi mut usein päiväksi veturiin ja kuskit antoivat ajaa heti kun aloin nähdä ulos, mulla on varmaan TOP 10 ajokokemus Vv 15 -veturista alaikäisten sarjassa. Soittelin netistä työkavereille MANnin ääniä ja sanoin notta lapsuuden tuutulaulu, katsoivat vähän vinoon. Olen varmaan naksutellut rattia lähestulkoon kaikissa Haminassa käyneissä vetureissa ennen ajokortti-ikää. VtaiDv 15 on kyllä ehdoton suosikkini, mutta raakaa voimaa tarjoava Belarus Dr 14 on hyvä kakkonen. Ei ikinä uskois miten nopeasti joku kiskopeli kiihtyy.

Lapsuuteen liittyy eriskummallisia muistoja, vimppa Lättä Haminaan (3-vuotias ei muista), vimppa veturivetoinen matkustajajuna Haminasta (RUK viimeisen kurssijunan paluu Kouvolaan), faija pääsi Sm1:llä sataman avajaisiin valtuustossa hyöriessään ja fillariretket kaikkialle, mihin wanhassa Kymen läänissä on kiskoilla päästy. Faijakin oli rokotettu ratanaulalla. Tirvakin oli aivan luonnontilassa ennen OAJ:n aikaa ja niin pientä linnakesaarta ei ole, mihin ry$$ä ei rataa rakentaisi. Minimipituus on varmaan 2 ratapölkkyä niin kiskot ei jää keikkumaan. Niin joo saarille mentiin veneellä eikä fillarilla.

Lapsuuden makuihin liittyy VR ja Puolustusvoimat. Jälkimmäiselle tuli Pomona-mehua ja Jalostajan Sotilashernekeittoa Povelta-Lovelle -tsydeemillä. VR:n tavaratoimistojen tehtäväkuvaan kuului lähetysten särkeminen, varsinkin valtion ollessa vastaanottajana ja kolhiintuneiden lavojen sisältö jaettiin henkilökunnan kesken kun perään ei huudeltu, uusi lähetys oli jo tulossa. Pyssyvaltiolle tuli myös 60 l pirtua kuukausittain mukamas sairaalaan, mutta perimätieto kertoo mustan tynnyrin kulkeneen heti Transitin perässä Upseerikerholle. Ilmankos ginipaukku maistui samalta kuin kossupaukku.