Resiina-keskustelu

Tuolla Leo Männistön alkamassa teemassa puhutaan kuvanoton teknisistä ongelmista. Mutta minä turhauduin syystä, joka menee siitä - ja kyllä vorgistakin - sivu.
Yritin saada RailPictures.Netin sivuille kuvan, joka teknisesti kyllä oli sopivassa muodossa ja koossa. Kuva editoituna ja pienennettynä on tämä: http://vaunut.org/kuva/60797 (http://vaunut.org/kuva/60797).
Eliittisivusto ei ymmärrettävästi huolinut melko sisällötöntä kuvaa, vaikka latasin sen lopulta ilman meikkejä. Syitä: tavallinen kalusto ja kuvakulma harmaan sään ohessa. Aluksi, runsaammin editoituna taas: liika värikylläisyys, ylivalotus jne.
Yritänkö vasta-alkajana liian suurta palaa? Pitääkö odottaa, että pääsen esim. tavattomien aiheiden ääreen, kuten höyrymatkalle, enkä sitten rähmää kamerani kanssa museokoneen ääressä? Tai otolliseen linjakohteeseen? RPN:ssä on vain muutamia kymmeniä suomalaisia kalustokuvia, jotka enimmän varsin tavallisia kohteita, mutta valtaosin kevät-, kesä- ja syyskuvia. Säilyykö mielenrauha paremmin, jos pyyhkii koko RPN:n mielestään?

RPN tuntuisi olevan sivu, jossa kuvaajat tavallaan kilpailevat taidoistaan ja erityisyydestään. Sitä selaillaan jotta nähtäisiin miten erinomaisia kuvia ihmiset ovat onnistuneet ottamaan, ei siksi että tahdottaisiin laajentaa omaa käsitystä rautateistä.

Vorkin ensisijainen tarkoitus taas näyttäisi olevan tiedon säilöminen ja välitys. Esimerkiksi talvikuvat ovat vorkissa tarpeellisia, koska niitä voidaan joskus piitkän ajan päästä haluta katsella. Samaten arkiset aiheet, jotka enää kymmenen tai parinkymmenen vuoden päästä eivät olekaan niin arkisia.
RPN tuskin kokee olevansa rautatiehistorian pysyväisarkisto..

Siltä minustakin tuntuu. Oma kuvaamispyrkimykseni on jotenkin asiasisältöisen kuvan ja teknisesti ja taiteellisesti laatuunkäyvän tuloksen kytkentä.
"Taso" RPN:ssä on noussut viime aikoina joskus ihan rikkiviisauden asteelle; tulokset ovat usein ansiokkaita, mutta ne eivät enää esteettisestikään miellytä. Ja moni hiukankin vanhempi kuva on tuskin minkään väärti. (Ja talvikuvat ovat RPN:ssäkin kyllä suosittuja, kun lumi vain pöllyää.) Runkona kuvan muodostumiseen maailman rautateistä ja kaluston malleista sivusto on kyllä toiminut.
Mutta kunhan joskus nappaan suomalaishöyryn tai muun komistuksen sopivasti, lyön ne ällikällä!

Nyt täytyy esittää tähän kysymys, että miksi ylipäätään yrität saada sellaista kuvaa ihailtavaksi, jonka toteat jo itse olevan huono?

Valokuvaus ON taidetta, vaikka rautatiesivustoilla sitä taiteen osuutta pyritään välillä vähättelemään asiasisällön ollessa tärkeintä, hyvänä esimerkkinä käynee nämä myötävalossa-etuviistosta-hohhoijaa-numerot luettavissa jne. Ei valokuvauksen edes ole tarkoitus olla todellisuuden kopioimista kuin xeroxin kopiokoneella.

Kuvan ottaminen on helppoa, senkun painaa nappia. Etenkin digikamerat ovat tehneet kuvaamisesta erittäin erittäin helppoa - nimenomaan - kuvien ottamisesta. (Filmikamerat toki ovat vielä yksinkertaisempia, kun ei ole 800 sivua menuja joita kahlailla läpi, esimerkiksi omassa käyttökamerassani, Olympus 35RC:ssä, on normaaleissa kuvaustilanteissa säädettävä vain valotusaika ja tarkennus, kamera valitsee itse aukon.)

Näkeminen onkin se vaikein juttu. Paremman kameran ostaminen ei siinä auta. Photoshoppaaminen ei auta. Ainoa keino saada parempia kuvia on kysyä jatkuvasti mitä haluan tällä kuvalla kertoa, mikä saa minut ylipäätään ottamaan tämän kuvan. Ja olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. (Ota auringonlaskun aikana kuva jalustalla minuutin välein niin ymmärrät mitä tarkoitan. Silmä ei havaitse pieniä valon muutoksia, mutta kamera havaitsee)

Nykytilanne onkin muuten kameramyyjien kannalta sangen herkullinen. Valmistajat uskottelevat, ettei uusinta mallia yksinkertaisesti voi olla ostamatta, kamerakeskeisillä "valokuvaus"foorumeilla haukutaan vanhat mallit lyttyyn kilpaa, kirotaan kohinaa ja reprotaan kauppalehden pörssisivuja ja tiiliseiniä, vanhemman mallin arvo romahtaa ja käsissä on uskomaton määrä tekniikkaa, joka on menettänyt arvonsa lähes täysin. Luodaan harha, että uusimman mallin ostamalla kuvasi paranevat kuin taikaiskusta, naps. Ja eräs valmistaja niputti kätevästi kennon linssiin kiinni, joten nyt meillä on paketti joka tekee linsseistäkin arvotonta romua parin vuoden sykleissä! (Miksen keksinyt tuota itse?)

Omakohtaisesta viastani johtuen  olen miettinyt usein kuinka moni kuvankäsitteliä on tietämättään värisokea.

Täytyy täsmentää, että nuo kuvien hylkäysperusteet olivat RPN:n omia määritelmiä, itsestäni kuvat eivät olleet suorastaan huonoja, vaikka RPN:n "nykytuotantoon" vaatimattomia. Yhdenkin kuvan kohinasta ("noise"?) esitettiin peruste hylkäykselle, mutta itse  - vaikka näin kuvan "rakeisuuden" -  en pitänyt sitä mitenkään haitallisena, päinvastoin. Mutta tuomari oli minua ylempänä.

Olen sekä niin museaalisesti että esteettisesti ajatteleva hengilö, että joku muu taas voisi pitää mokomaa abstraktina hössötyksenä. (Voi, voi oppiriitoja.) Olen kumminkin digiajan myötä kuvaamiseen uudestaan innostuneena siksi alkaja, että saan ottaa monta käytännön oppituntia, kunnes vähäinen tieto ja taito karttuvat ja hitsautuvat yhteen.

Kamerani - järkkäriä en aikaan jaksa vielä ostaa - on kumminkin laadukas pokkari, NIKON Coolpix S4, ja se riittää hyvin alkuun. Sen jälki on aivan hyvää, vaikka olen enimmän ottanut kuvia automaattitoiminnolla. Manuaalisäätöjen mahdollisuuksiin pureudun, kun aikaa kuluu ja kokemusta karttuu.

Filmissä ja digissä on puolensa ja haittansa, mutta ennakkoluuloistani huolimatta olen alkanut arvostaa digin etuja. Syvennyn pinnalta käsin asioihin alkamatta uppeluksista. (Pois lukien harharetki RPN:iin.)
Valo on objektiivinen, silmä subjektiivinen. Jos väline ei teekään mitään ilman kuvaajan omaa näkyä, näkeminen ilman kunnon välinettä taas ei auta yksin sekään. Rajauksen ja komposition taas enimmäkseen tekee itse, kamera ei niitä tee. Viulu ei soita mitään, mutta hyvä viulu on silti hyvä viulu.
Ja vaikka olisin kyllin varakas menemään kaupan lankaan, että hyvä vehje tulee huonoksi vain, koska uusi on ilmestynyt, en arvosta instrumenttikoketeriaa.

"Pitkäkin marssi alkaa yhdellä askeleella." Kunhan ensin on nukuttu pitkään...

Soinisella ja Männistöllä on ollut tässä säikeessä oikein hyviä pointteja! Leo (ilmeisesti) kärjistää varsin ansiokkaasti.

Tuohon kaluston hyvyyteen vs. kuvan laatu tekee kyllä mieleni sanoa sen verran, että kyllä se hyvä laite kuitenkin tuottaa teknisesti parempaa kuvaa kuin huono. Ja sisällöltään samanveroisista kuvista teknisesti parempi on - sic! - parempi. Jos pistetään J.Tervo ottamaan samasta aiheesta kuva Leon Olylla ja Pekan Viileäpisteellä, se Olympuskuva on parempi. Piste.

Mutta kuvilla on monenlaisia arvoja, en ole samaa mieltä Männistön kanssa siitä, että valokuvaus on taidetta. Kaikki valokuvaus ei ole taidetta. Hentun Liisan poikansa ensimmäisenä koulupäivänä kertakäyttökameralla ottama vino ja epäterävä kuva, jossa pojan lippiksestä on kadonnut puolet, ei ole taidetta. Ei siksi, että kuvaaja ei osaa tai että jälki on suttuinen (menkää katsomaan esim. Stefan Bremerin töitä), vaan siksi, ettei sen ole tarkoitus olla taidetta sen kummemmin kuin naapurin 13-vee Jessican päiväkirjasta löytyvän "Aaron on ihana" -merkinnänkään.

Dokumentoivan valokuvan ei tarvitse olla taidetta - mutta se saa olla sitä. Sen on toivottavaa olla sitä, koska silloin sitä jaksaa katsoa paljon paremmin kuin niitä mainittuja "numero näkyy hohhoijaa" -kuvia. Siksi täällä silloin tällöin huokaillaan upeiden (niin: taiteellisten) kuvien äärellä. Vaikka samaan hengenvetoon toisen kuvan kohdalla vakuutellaankin, ettei se haittaa vaikka kuva on epäterävä, vino ja pieleen valotettu kunhan aihe on kiinnostava. Se on muuten puppua ja väittäjätkin tietävät sen, mutteivät myönnä kun sillä omalla Photosmartilla ei parempaa jälkeä saa. Hei, ihan oikeesti: on olemassa niin huonoja laitteita, ettei niillä ole mahdollista saada kunnollisia kuvia, ei edes Vorgin vähemmistön kriteerien mukaan.

Joka väiuttää, ettei kameran laadulla ole mitään tekemistä kuvan laadun kanssa, katselkoon läpi vaikka Karttusen Pertun kuvat kautta aikain. Ansiokasta dokumentaatiota aivan kiistämättä. Ei ehkä kaikin osin taidetta, mutta ansiokasta. Vaan järkkäriin siirtyminen se vain nosti Pertunkin kuvien teknistä tasoa niin selkeästi, että oksat pois. Ja niinpä niitä on nyt myös entistä mukavampi katsoa.

Parempi laite vapauttaa luovuutta, koska mitä vähemmän kuvaajan tarvitsee huolehtia laitteensa rajoituksista, sitä enemmän hänelle jää resursseja suunnitella kuvaa.

Tylsän pitkistä lätinöistäni huolimatta vielä pikkunutina mieliaiheestani: Ajoittain esiintyy näkemyksiä, joiden mukaan kuvankäsittelyllä väärennetään todellisuutta. Näkemyksen esittäjät kuvaavat kutakuinkin säännöllisesti pokkarilla ja todennäköisimmin jollain automaattiohjelmalla. Eivätkä käsitä ollenkaan, että se heidän pokkarinsa tekee kuvankäsittelyn yrittäen pienillä resursseillaan arvata, minkälaiseksi kuvaaja haluaa bittimössönsä. Ainakin minä käsittelen mieluummin ihan itse kuvan sellaiseksi, kuin minä muistan kuvaustilanteen nähneeni, kuin annan jonkin suhteellisen tehottoman mikroprosessorin ajatella puolestani. Käsitellyt - tai mielluummin sanottakoon kehitetyt - kuvat eivät valehtele, ne esittävät osaa todellisuudesta sellaisena kuin kuvaaja sen koki. Käsittelemättömillä ei ole oiken mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tämä koskee yhtälailla digikuvaa kuin filmille tallennettua. (Miksi en koskaan näe vaadittavan, että kehitetyn kuvan sijasta tänne pitäisi toimittaa katsottavaksi värinegatiivi? Sehän se on, mikä kamerasta ulos tulee.)

Täältä tähän.

Valokuvauksen taiteellisuudesta voidaan olla kyllä toistakin mieltä. Tänä päivänä kyse on pitkälti teknisestä näpertelystä, missä osaaminen näyttelee valtavaa roolia, ei niinkään kuvaajan taiteellisuus tai lahjakkuus. Valokuvaus voi toki olla myös taidetta, mikäli siitä sellaista halutaan tekemällä tehdä ja kuvaaja omaa taiteellista lahjakkuutta. Taide ei synny itsestään vanhoja menetelmiä tai työkaluja käyttämällä, olipa sitten kyse musiikista tai valokuvaamisesta. Tällä sivustolla taiteellisia kuvia ei ole pahemmin nähty, mikä selittynee sillä, että dokumentoimisen tarve näyttelee täällä selkeää pääosaa. Toinen selittävä tekijä on se, että taiteen tulee nykypäivänä yleensä olla valtavirrasta poikkeavaa, erikoista, räävitöntä - tai satumaisen kaunista.

Valokuvaamisen historiaa pohdittaessa voitanee yksiselitteisesti todeta valokuvaamisen kautta aikain olleen ensisijaisesti todellisuuden kopoimista ja hyötykäyttöä. Ei niinkään taidetta tai huvittelua. Entisajan valokuvaamisen tulkitseminen aikanaan taiteeksi ei kuitenkaan ole perusteetonta, jos mietitään aikaa ennen filmien ja kameroiden keksimistä. Tuolloin todellisuuden kopiointi (muotokuvat, maisemat) suoritettiin käsipelillä pensselillä sutien ja sen taidon omaavia kutsutaan yhä tänä päivänäkin taiteilijoiksi.

Tämän päivän taiteilijoilla on käytössään ennennäkemättömät mahdollisuudet tarjoavat digitaaliset pensselit, joilla todellisuuden kopiointi onnistuu kohtapuoliin aivan säkkipimeässäkin. Perniöläismaisemissa kesällä 2007 otetut öiset tavarajunakuvat avasivat toivottavasti monen junakuvaajan silmät sen suhteen, mihin tämän päivän tekniikka kykenee yhdessä valovoimaisten objektiivien kera. Vastaavat kuvat eivät olisi onnistuneet 1900-luvun filmikameratekniikalla. Digikameroiden tekniikka on ehtinyt jo noistakin ajoista kehittymään, ja kehittyy yhä hintatason tullessa kuitenkin alaspäin. 

Jos palataan takaisin tämän viestiketjun ensimmäiseen viestiin ja siinä esitettyyn asiaan, olen löytävinäni hyväksyttäviä perusteita kuvan julkaisematta jättämiseen. Yleisellä tasolla voidaan kysyä, miksi kaikki pitäisi saada nyt ja heti? Miksi näitä arkisia kuvia pitäisi suoltaa tuutin täydeltä heti tuoreeltaan jääden odottamaan josko joku niistä muuttuisi ajan myötä arvokkaaksi? Miksi ei voi tehdä päinvastoin? Miksi ei voisi tehdä niin kuin meidän senioriharrastajat tekevät kaiken aikaa - julkaisevat omista arkistoistaan niitä kuvia, jotka todella ovat muuttuneet ajan myötä tavalla tai toisella arvokkaiksi?

Arkisillekin kuville on toki kysyntää, ja niitäkin kuuluu ottaa ja julkaista. Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota mahdollisimman korkeaan kuvalaatuun panostamalla kuvauskalustoon ja kuvankäsittelyyn, sekä tietenkin tärkeimpään seikkaan - kuvaustaitoihin. Kuvausajankohtakin kannattaa miettiä, ei ehkä kannata lähteä kuvaamaan loskakelillä asemarakennuksia, jos sen voi tehdä postikorttikeleilläkin. Kuvan julkaisupolitiikkaakin kannattaa miettiä: onko sille kysyntää ja kiinnostusta, missä se kannattaa julkaista, onko samasta aiheesta julkaistu jo aiemmin kuva ja miten sen julkaisee. Kuvateksteihin kannattaa panostaa ja kiinnittää huomiota, samoin edes alkeellisiin kokoonpanotietoihin, jotka tuovat kuville lisäarvoa.

Nämä mietteet koskevat siis ns. tavallisia, arkisia kuvia, jollainen viestiketjun aloittajan esimerkkikuvakin on. Sen sijaan kuvat erikoisimmista tapahtumista ja tilanteista, sekä ajankohtaiset uutisluontoiset kuvat olisi syytä julkaista heti tuoreeltaan ennen kuin niistä katoaa ajan myötä se erikoisuus tai ajankohtaisuus. Hyvä ja ajankohtainen esimerkki tällaisista ovat kuvat venäläisistä tilausjunista. Tai kuva Dr14-vetoisesta tavarajunasta Lielahdessa. Tai kuvat Allegron siirrosta. Vaunut.org ja Resiina-lehti ovat tällaisille kuville arvoisiaan julkaisupaikkoja.

Näin 2000-luvun toisen vuosikymmenen käynnistyttyä on pakko ihmetellä myös sitä, mihin se kuvaamisen ja kuvien julkaisemisen ilo on mahtanut kadota tältä sivustolta? Verratkaapa tämän hetkistä tilannetta vaikkapa vuoteen 2005, jolloin lähes päivittäin sivustolle tuli junakuvia tasaisesti ympäri Suomea alueellisten kirjeenvaihtajien melkeinpä kilpaillessa keskenään. Onko sivusto tuottanut pettymyksen kuvien julkaisupaikkana, vai onko koko internet todettu saastaiseksi ja arvottomaksi paikaksi julkaista näitä maailmankaikkeuden arvokkaimpia kuvia?

Näiden retoristen kysymysten myötä yritän huomauttaa vielä yhdestä kuvanjulkaisupoliittisesta seikasta: Tänä päivänä kuvataan enemmän kuin koskaan aikaisemmin kamerakaluston ja kuvankäsittelyohjelmistojen kehittyessä yhä kovaa vauhtia, kuten aiemmissa viesteissä on todettu. Näiden seikkojen myötä soisi myös kuvanjulkaisupolitiikan lieventyvän - kuvia riittää nykyisin kyllä joka paikkaan. Yhden tai ehkä jopa useamman kuvan julkaiseminen netissä ei tee koko kuvasarjaa tai tapahtumaa arvottomaksi julkaistavaksi toisaallakin. Netissä julkaistua kuvaa ei voi käyttää enää muualla -fraasia kuulee hyvin usein harrastajien suusta ja näppimistöistä, mutta onko todellakin niin ettei mistään koskaan olisi muuta kuin Se yksi kuva? Jotkut näyttävät tätä asiaa miettineenkin, netissä julkaistaan ei-niin-täydellinen b-kuva ja paremmin onnistunut a-kuva julkaistaan toisaalla, tai jätetään julkaisematta. Kaikki eivät tätä "huijausta" edes huomaa, mutta parempi näinkin kuin se politiikka, ettei julkaista mitään!



Ps. Tämä viesti ei ole suoranainen vastaus kenellekään, vaan yleistä pohdintaa aiheesta Kuvan arvot.

Vaunut.orgissa onkin hieno huomata monien kuvaajien kehittyminen aikain saatossa yhä paremmaksi ja paremmaksi. Silti tekee mieleni hieman kommentoida Pertin näkemystä:

Täällähän usein todetaan, kuvan lisäämisen yhteydessä, että kun tämä nyt on vaan tällainen ja kun on kamerakännykällä otettu ja huono jne. Tutustukaapa valokuvaaja Chase Jarvisin uuteen kirjaan  www.thebestcamera.com/book.html (http://www.thebestcamera.com/book.html) The Best Camera , jonka kaikki kuvat on otetu iPhonen kameralla.

Ja jos kyse on vain kameroista, miksi kukaan, todellakaan siis kukaan, ole nykyisillä vehkeillä osannut ottaa samanlaisia kuvia kuin Ansel Adams mustavalkofilmille? Henri Cartier-Bresson kuvasi Leicalla ja 50 millisellä, koska ne olivat ainoat mihin hänellä oli varaa. Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeissa kuvataan Fujin Quicksnap- kertakäyttökameralla.

Toivon myös, että omat kuvani ovat vuosien varrella parantuneet ja oppimisprosessi on ollut nousujohteinen. Myönnetään, olen itse ollut myös erittäin "friikahtanut" kameroihin ja kuvitellut, että se kameroihin ja objektiiveihin investoiminen parantaisi kuvia. Pahimmillaan olen kantanut repussani Canonin EOS1N ammattijärkkäriä, 24-70 2.8 normaalitsuumia, 75-300 teleä, 50mm 1.8 normaalikakkulaa, painoa tällä kasalla aivan älyttömästi. Oli kuvitelma että pitää olla joka polttovälialue katettu, joka ikinen millimetri. Sitten alkoi digiaika ja rahaa on palanut tolkuttomia määriä.... (niin, filmikuvaus on niin kallista)

Vuoden 2008 syksyllä olin viikon verran reilaamassa Saksassa ja mukanani oli Canonin EOS5D + 17-40mm laajakulma. En kokenut että olisin hävinnyt mitään ottamalla vain tämän yhden laajakulmaobjektiivin mukaan. Se pakotti ajattelemaan kuvien ottoa. Jos minulla olisi ollut vaikkapa 17-40, 24-70, 70-200 objektiivit mukana olisin koko ajan ollut tilanteessa, jossa minulla on väärä kakkula kiinni, olisin joutunut ottamaan painavan kameralaukun ja rutkasti varusteita... En olisi ollut valmis mihinkään, vaikka olisin yrittänyt valmistautua kaikkeen.

Mutta sekin oli liikaa. Hyvyydestään ja teknisestä laadusta huolimatta 5D ja raskaat linssit saivat kenkää ja tilalle tuli Nikonin D40X ja 35mm 1.8 objektiivi. Pidätte varmasti hulluna, mutta minun kohdalla ottamani kuvat paranivat. D40X on niin pienikokoinen ja kevyt, että se tuli otettua todella paljon useammin mukaan. Ja paras kamera on se joka on mukana. En koskaan tarvinnut enää kameralaukkua tai reppua, varsinkin repun kanssa tuhraaminen vie aikaa ja vaivaa ja huomiota taas pois itse kuvaustilanteesta.

No, nyt syksyllä D40X sai myös kenkää ja taskussa kulkee tällä hetkellä Canonin S90 digipokkari, joka onkin mukana käytännössä aina, menin sitten maitokauppaan tai maailmalle. Hyvin usein toisessa taskussa on tuo Olympus sekä tilanteeseen sopivaa filmiä. Jaksan paremmin, näen enemmän, saan parempia kuvia. Sillä aikaa kun toiset säätävät varusteita ulos repustaan, miettivät objektiivia, valkotasapainoa, herkkyyksiä, geotagien koordinaatistoa, C.Fn valikkojen 200 eri asetusta, olen jo sommitellut, tarkentanut, valottanut, ja jatkanut matkaa kohti uusia seikkailuja. S90 digipokkari muuten tointuu erikoistilanteita lukuunottamatta P (Professional) valotustavan valinnalla (miksi valitsisin aukkoa ja aikaa itse, kun kamera sen kuitenkin tekee nopeasti) ja auto-isolla jne. Peukalopyörään olen valinnut valotuksen korjauksen säädön (joka onkin tärkein säätö digitaalikameroissa.piste) ja linssin ympärillä olevassa säätörinkulassa on valkotasapainon Blue/Amber hienosäätö.

Joskus toki tulee tilanne jossa ensimmäinen ajatus on "olisipa minulla nyt täysikennoinen digijärjestelmä ja 300 2.8 tele", mutta olen yrittänyt oppia pois tuosta ajattelusta ja rakentaa kuvan eri lähtökohdasta. Voitan kuitenkin siinä, että näen enemmän, kiinnitän enemmän huomiota ympäröivään aikaan ja tilaan.

Tällaisia mietteitä. Eri mieltä saa ja pitää olla. Jokatapauksessa erittäin mielenkiintoinen keskustelu!

Prssilimälläki saa hyviä kuvia jos ruokavalios on tarpeeks agfaa  ;D

Minä mm. tiedän olevani puna-vihersokea ("sokea" synnyttää liikakäsityksen vaivasta), mutta toistenkin arvostelusta päätellen se ei ole suuri haitta kuvien tekemisessä.

Ja RPN:stä vielä. Esim. Ruotsin kuvista suuri osa siellä koostuu nykyisestä vakiokalustosta perin tavalliseen tapaan esitettynä. LKAB:n järeä kalusto ja niiden huikeat maisemat erikseen, muuten jää mieleen etupäässä sininen Rc6-tulva, joka ei ole enimmän huonoakaan, mutta tuskin tiedollisesti kuin taidollisesikaan millään sykäyttää ketään - ja silti sivusto julkaisee sellaista. Mä en ala!

Sama asia, josta Pertti tässä kirjoittaa, on esitetty mielestäni erittäin hyvin ja hieman tarkemmin perusteltuna Norman Korenin sivulla http://www.normankoren.com/PWP_intro.html sen alkukappaleessa "Why edit images?"

Valokuviahan on maailman sivu käsitelty. Kun ei ollut sähköisiä tallenteita, vaan kuva otettiin filmille, erilaisin suotimin, paperein ja valotuksin käsiteltiin kuva halutunlaiseksi. Valtaosa näppäilevää kansaa tosin sai silloin tyytyä laboratorioiden säätöihin.
Miksi valokuvan pitäisi tosiaan olla "rehellinen"; miksi olla totuus-tulee-suoraan-kamerasta-puristi?

Yllättävää kyllä, miten vähän RailPictures.Net'ssä on kuvia Suomesta, niistäkin huomattava osa ulkomaalaisten ottamia.

Katselin (kuinkas muuten (http://www.kuukuna.net/phpBB/images/smiles/icon_wink.gif)) Kreikan kuvia; niitä näytti olevan yli 800. Osa toki niistäkin, nimistä päätellen, matkailijoiden ja ulkomaalaisten harrastajien ottamia, mutta paljon myös kreikkalaisten itsensä kuvaamia. Minusta hyviä ja monipuolisia kuvia.  Maasta jossa on alle 2500 km rautateitä. Ovatko suomalaiset junakuvaajat laiskoja vai osaamattomia? (http://www.amnizia.com/forum/images/smilies/icon_lol2.gif)

Ei, vaan suomalaisilla on vaunut.org. :)

Olisiko analogia, että suomalaiset ovat nykyään haluttomia ja kykenemättömiä laulamaan? Muualla miehetkin spontaanisti ilmaisevat itsensä laululla, vaikkeivät osaisikaan. Ja sepä suomalaisen: ei puhuta ulkomaankieltä, ettei tule kielivirheitä; ei lauleta, jos ei osata hyvin...
Ja tosi, on vorg - mutta se on sisäpiiri. Hyvä sellainen, mutta ei näe muut, ei kuule muut.

Kuvan arvot ovat myös säilyvyydessä ja tarkkuudessa. Lienee filmi/valokuva on yhä lyömätön, mitä tulee tarkkuuteen ja säilyvyyteen. Ei vaadi bitin bittiä, pikseliä. Siis melkoista tietovarastoa. Jonka tutkiminen n. vuosien päästä? Säilyykö tiedon lukutekniikka myös. Millainen on digikamera, joka ehdottomasti päihittää parhaimmillaan olevan filmin/kuvan rakeisuuden.

Ei ainakaan kinokoon filmistä taida olla kuvan laadussa nykyisten digijärkkäreiden haastajaksi, ainakaan resoluution, kohinan/rakeisuuden tai värintoiston suhteen; kapea sävyala ('dynamic range') on ollut digikameroiden heikko kohta.

Hyvä artikkeli aiheesta digi vs. filmi löytyy Norman Korenin sivulta http://www.normankoren.com/Tutorials/MTF7.html , jota valitettavasti ei ole päivitetty vuosiin ja on siksi kameramallien osalta pahasti vanhentunut.

On jo pitkään ollut mielessä havaintoni vorgista, että mm. Dr13:stä, josta kauan etsin edustavia otoksia, löytyi sivuilta lukuisia niin hienoja kuvia, että niistäkin moni kelpaisi RPN:n kaltaiselle eliittisivustolle ilman mitään kaiherrusta. Niiden ottajat vain eivät ole sivuston jäseniä ja ladanneet niitä sinne.