Resiina-keskustelu

Ruokailuvaunumme

Ernst Lampenin matkakuvaus Matkailulehdessä 1912 n:o 4.

Voinpa todellakin alkaa tämän kirjoituksen Vergiliuksen kuuluisalla esipuheella "Aeneidiinsä: Ille ego qvi qvondam gracili modulatus avena carmen", ravintolavaunujen kiitokseksi ja ylistykseksi. Olen nimittäin ennen muinoin eräässä Turistiyhdistyksen vuosikirjassa ilmaissut peittelemättömän ihastukseni Saksan ja kontinentin ylen komeoihin "Speisewagen"iin. Ihastukseni ei ole talttunut vuosien kuluessa, vaan päinvastoin yltynyt, niin että nyt ovat ravintolavaunut mielestäni ihmiskunnan suurimman keksinnön, rautatiejunien, huippu. Miksi, kysyn itseltäni? Lohduttaudun sillä, ettei ruoka ja juoma yksistään hurmaa minua näissä vaunuissa. Pidetäänhän ylipäänsä kristitylle sopimattomana palvella ruokaa ja juomaa muuten kuin hiljaisessa sisimmässä sydämmessään; syvän välinpitämättömyyden pöydän herkkuja kohtaan tulee kaikua hänen huuliltaan.

En suinkaan tahdo olla farisealainen enkä kieltää, että esimerkiksi madeeralla hiukan maustettu juuriartisokkakeitto olisi sellainen valmiste, joka minun kielelleni, sellaiseksi kun luoja sen itse on luonut, on yhtä suuri ja korkeassa arvossa pidetty herkku, kun elämänhaluisille olympialaisille heidän nektarinsa ja ambrosiansa. Mutta yhtä suuressa määrässä nautin minä kaikista niistä niinkutsutuista henkisistä, suloisista vaikutelmista - moralistien mielestä ainoista puhtaista ja luvallisista, - joita ravintolavaunu tarjoaa. Ja ainoastaan sen kautta että vaunun seinät ovat melkein pelkästään peililasia. Ikkunaruudut ulottuvat niin matalalle, ettei koskaan tarvitse kurkotella voidakseen esteettömästi katsella ulos; minne vaan silmät osuvat, näkyy kirkkaiden ruutujen lävitse enemmän tai vähemmän kauniita maisemia.
 
Kaikki vaihtelee nopeasti niinkuin itse elämäkin, taikka kuin parhaimmat elävät kuvat. Mutta kuvat ovat luonnolliset ja väririkkaat, ei niinkuin elävät kuvat, joissa "maailman ihanimmat pariisittaret" ovat harmaita ja hailakoita, aivan kuin olisivat vuoden kehruuhuonevankina olleet. Näkee tuokiokuvia pelloilla vallitsevasta ahertelevasta elämästä, kuormia vetäviä konia, kumartuneita maata penkovia naisia; kiitää ohi ihana huvila kukkivine puutarhoineen ja istutuksineen, näkee meluavia lapsilaumoja ja kuhertelevia paria lehtimajojen varjossa. Sanalla sanoen näkee koko sykkivän inhimillisen elämän väärentämättömän luonnon puitteissa. Ja tämän kaiken, juuriartisokkaliemen hitaasti ja lämpimänä valuessa makurauhasten ohi ja täyttäessä vähitellen koko inhimillisen elämän ahjon - vatsan - ihanalla ja ravitsevalla mehullaan.

Tiesin, että meidän junillamme jo talvella oli ollut onni saada näitä siunattuja vaunuja, joiden puuttuessa rautatiematka ei milloinkaan ole muuta kuin mukavaa, mutta ikävää istumista hyllyvillä resooreilla. Mutta vasta toukokuun 4 p. olin tilaisuudessa niitä koettamaan. Lähdin Pietarin pikajunalla kl. 1,10 Helsingistä. Ihmetykseni oli suuri kun juna jo Fredriksbergissä syöksyi eteenpäin sellaisella vauhdilla, jota en koskaan näihin päiviin asti ole tavannut Suomessa. Tunnissa olimme Hyvinkäällä, s. o. meillä oli keskimäärin 6 penikulman vauhti tunnissa. Siis täydellisesti suureuropalaista.

Riihimäellä piti ravintolavaunu yhdistettämän junaan. Nousin junasta odottaakseni Turun pikajunaa ja tutkiskelin vaunujen ulkoasua. Tuossa se nyt oli, ravintolavaunu, pitkä ja komea, kullalla kirjailtu kiireestä kantapäähän, nimittäin siinä oli joukko kultakirjaimia ja alimpana kaksi kullattua leijonaa takakäpälillään hartaasti haukotellen vastakkain, niinkuin vaakunaleijonien aina on tapana. Vaunu näytti muhkealta pölyttyneiden tavallisten vaunujen välissä, niinkuin venäläinen kenraalimajori täysissä juhlatamineissaan kakipukuisten upseerien keskellä. Rupesin tavailemaan outoja kirjaimia, mutta en tullut hullua hurskaammaksi, sillä koko kattoreunuste oli koristeltu suurilla venäläisillä kirjaimilla, joiden ymmärtäminen oli minulle niin vaikeaa, että luulin niiden olevan slavonilaisia. Sillä tavallisessa venäläisessä tekstissä tunnen aina tuon perin iki-eloisen ise-skratt-skojkirjaimen. Tulin siihen johtopäätökseen että tässä oli luettavana venäläinen ruokarukous, ehkä sama, jota luettiin Tuusulan reservikomppaniassa ja ruotsiksi kuului: "i Jesu namn till bords vi gå, Gud signe väl den mat vi få." (Pidä puolias Jumalan vilja, syntinen on kimpussais'). Mutta alhaalla vaunun seinässä olin selvästi näkevinäni seuraavat sanat: "vagon pectoral." Tuossahan oli nyt koko minun Speisewagen ihastukseni ilmaistu yhdellä ainoalla sanalla "pectoral." Mutta matkatoverini, syntyperäinen slawjankalainen, väitti sen olevan venäjää ja luettava "restoran." Toiveita on saada vaunuihin kullattu ruotsalainen ja suomalainen teksti: restaurationsvagn, ruokailuvaunu, molemminpuolin haukottelevia leijonia.

Sitten nousin Turun pikajunaan ja tilasin päivällisen. Ravintolavaunun sisustuksessa ei ollut siisteyden ja järjestyksen suhteen toivomisen varaa. Tarjoilijat olivat livreapukuisia, hienoja ja silitettyjä kiireestä kantapäähän, jakaus otsalta niskaan, upoten tietymättömiin kankean lumivalkoisen kauluksen peittoon.
Minulle ojennettiin sitten tuo paljon ivailtu ruokalista. Osasin sen ulkoa, tunsin jo ennestään nuo oivalliset suomalaiset ruokalajit "kinkulla" ja schoitetut Ledelmal." Eniten liikutti minua kääntäjän vaiva muovailla ranskaa äänneopillisesti suomalaiseksi tekstiksi. Ajatelkaa miten sievää: "kordon rusch",  "ferne branka," "Kyrassoota" ja "Kvantroo". Ja kuitenkin olivat nämä nesteet väärentämättömän ulkolaisia, ilman suomalaisen puolan tahi mustikkamehun tippaakaan.
 
Kassanhoitaja ja tarjoilijat selvisivät hyvästi suomessa, ruotsissa ja monessa muussa kielessä sen lisäksi. Niinkuin ehkä tiedetään, on meidän kiittäminen ravintolavaunuistamme suurta ulkomaalaista yhtiötä, samaa joka varustaa kaikki euroopalaiset pikajunat samanlaisilla. Joskin yhtiö on suuri ja koko maailmaa syleilevä, niin on nimikin pitkä. Minun kai pitää sekin sanoa. Se kuuluu näin: "'Compagnie internationale des Wagons Lits et des Grands Express Europeens".  Tilan ahtauden takia jätän sen kääntämättä. Siunattu yhtiö joka tapauksessa, vaikka nimi pituudellaan muistuttaa ankarasti katolilaisten hallitsijain nimiä Espanjassa ja Itävallassa.

Päivällinen tarjottiin minulle euroopalaiseen tapaan ilman voileipäpöytää ja palanpainoa. Luojalle kiitos siitä! Hyvä päivällinen ei tarvitse pohjalastia yhtä vähän kuin hyvin lastattu fregatti: ilman sitä näet käy hyrskyjen välttäminen helpommaksi. Mutta artisokkaliemi tarjottiin minulle porsliinikupissa, niin raskaassa ja vahvassa, että sillä olisi voinut murskata nuoren myskihärän otsaluun. Aito pariisilaisia kahvikuppia! Ah miten tuntui lämpimältä ja hyvältä lumipyryn ulkona riehuessa saada oikaista jalkansa lämpimälle lattialle ja nauttia tätä ihanaa mannaa. Se oli suloista etenkin minusta, joka lapsuusvuosinani olin loppumattomilla matkoilla maanteillämme saanut pyryssä ja purevassa pakkasessa paljon kovaa kokea. Tämä oli kun pitkän nenän näyttämistä rajuilmalle ja sanomista: "rajuilma missä on sinun okasi, pyry kussa on sinun voittosi." Iloinen eja "Speisewagen"in nimettömälle keksijälle.

Vanajan kirkon kohdalla otin ensimmäiset siemaukset raskaasta kupistani. Kehruuhuoneen ja Karlbergin välillä sain oivallisesti valmistetun kalan eteeni, härkäpaisti syötiin Kuurilan seuduilla ja jälkiruoka Toijalassa. Kokki oli aitovenäläinen ja valmisti mestarillisesti herkullisia kastikkeita, jotka ovatkin ruokalajien sielu. Minun täytyy vakuuttaa, että venäläisiä kokkeja ei sovi halveksia. Ne jotka tuntevat ainoastaan venäläisen sotaväen kokit ja heidän tuoksuavat keitoksensa eivät tietysti minua ymmärrä. Syötyänne jälkiruoan ravintolavaunussa yhdytte varmaankin minuun.

Varmemmaksi vakuudeksi tiedustelin ainoalta syömätoveriltani vaunussa, 185 cm pituiselta norjalaiselta merikarhulta, jonka paino ilkosillaan kohosi 120 kiloon, mitä hän ruasta piti. Jättiläinen yhtyi täydestä sydämmestään minun kehuvaan arvosteluun. Me olemme molemmat todistuskelpoisia miehiä, sillä meidän ruumiinrakennuksemme osoittaa hyvän ruoan helposti muuttuneen siksi, miksi sen tulee, lihaksi ja vereksi, elämän iloksi ja lähimmäiseen rakkaudeksi. Me asustimme vaunussa Turun asemasillalle saakka ja päätimme syleillä toisiamme missä tästälähin kohtaisimmekaan toisiamme tällä hupaisella pyöreällä pallollamme.

Turussa keskustelin meidän ravintolavaunujemme johtajan, herra Uno Kumeniuksen kanssa; nuori pirteä herra, helsinkiläinen syntyään, kokenut mies Wagons-Litsin palveluksessa ulkomaalla. Hän kertoi että ylin johto Parisissa on hyvin tyytyväinen maahamme ja matkustajien sulatuskykyyn ja aikoo tulevaisuudessa lähettää meille paraita vaunujaan. Iloinen ruoka-lista vaihdetaan totisempaan mutta virheettömämpään. Luulen että voin herra Kumeniuksesta sanoa autuaasti nukkuneen Kaarle IX:s sanoilla: ille faciet.

Ruumiillinen hyvinvointimme pikajunissa on, siitä olen vakuutettu, hyvissä käsissä.

Kiitos, hauska teksti :)

Keltämättä mainio kynäniekka. Teksti kertoo myös kirjoitusajankohdasta lähes yhtä paljon, kuin itse ravintolavaunuilusta.

Turistin ravintolavaunutiedotus vuodelta 1912:

Ruokailuvaunu on joka päivä yhdistetty junaan N:o 11 Pietarista Riihimäelle, sekä sieltä Turun junaan 534. – Turusta seuraa ruokailuvaunu joka päivä junaa 533 tai 533a Riihimäelle ja jatkaa Riihimäeltä junan 12 tai 12a mukana Pietariin. Rannikkoradalla seuraa ruokailuvaunu jun. 373 Turusta Kirkkonummelle ja junaa 374 Kirkkonummelta Turkuun.

Ernst "Iso-Keisari" Lampén on tunnettu niin matka- kuin herkuttelukuvauksistaan ja tässä ne puolet yhdistyvät... herkullisesti. Täällä Riihimäellä muistetaan aina lainata hänen kuvaustaan täkäläisen asemaravintolan antimista, joka käsittääkseni on alkuaan ilmestynyt Urheilulehdessä 1905. Lampénin matkakertomuksia on muistaakseni melko hiljattainkin julkaistu uusina painoksina.