Resiina-keskustelu

Päivän Hesari kertoo Orivesi - Jämsä -radan rakentamisesta sotavankityövoimalla tietokirjailija Tenho Pimiän uudessa teoksessa Sotavankileiri n:o 23. Tämä tuntuu vähintään yhtä karmeelta kuin saksalaisten rakentaman Kuusamon radan vaiheet.

http://www.hs.fi/kulttuuri/Sadat+sotavangit+uupuivat+rakentaessaan+rataa+Orivedelt%C3%A4+J%C3%A4ms%C3%A4%C3%A4n/a1305596323281

Kulttuurilehti Ilta-sanomat jatkaa Tenho Pimiän kirjan "Sotavankileiri nro 23 - kuolemaa, kulkutauteja ja rautatienrakennusta" käsittelyä kertomalla, että: "Valtion Rautateiden juhlavuotta varjostaa "VR:n Kwai-joen silta".

Ei ole mitenkään mairittelevaa, että suomalaisten käsittelyssä tuhannesta rataa rakentavasta neuvostosotavangista kuoli 355, siis 60 km matkalla yksi kuollut vanki per 200 metriä valmista rataa.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288496149696.html

Samassa artikkelissa jutun toimittaja tulee lanseeranneeksi uuden rautatietermin, kun kirjoittaa, että: "Venäläiset sotavangit rakensivat talvella 1941–42 päärataverkon junaosuutta Orivesi-Jämsä".

Enpä ole aikaisemmin kuullut päärataverkon junaosuuksista, en edes rataverkon junattomuusosuuksista.

Junaratoihin ja juna-asemiin olen jo noissa kulttuurilehdissä tottunut niin, etten enää jaksa niihin reagoida.

Nettitoimittajathan nyt kirjoittavat ihan mitä sattuu. Lienevätkö käyneet minkäänlaista toimittajakoulua. Sen verran heikkoja ovat sekä tietotaso että kielitaju.

Painetussa lehdessä tuota 'junaosuutta' ei onneksi mainita: http://www.helsinkikirjat.fi/wp-content/uploads/2012/09/pimia-IS-20120831.jpg

Ja tässä vielä lisätietoa aiheesta Pimiän kirjan esittelystä:

"Jatkosodan alettua Valtion rautateiden oli määrä rakentaa junarata Orivedeltä Jämsään. Rataverkkoa laajennettiin tuolloin erityisesti metsäteollisuutta, kuten Rudolf Waldenin johtamaa Yhtyneet paperitehtaita varten. Sotilashallinto luovutti rautatietyömaan käyttöön tuhat venäläistä sotavankia, jotka sijoitettiin Sotavankileiri n:o 23:elle, pitkin ratatyömaata kuuteen eri parakkiin.

Puutteellinen huolto sekä vaikeat talviset olosuhteet vankileirillä verottivat alusta pitäen ankarasti vankien lukumäärää. Aliravittujen ja heikosti vaatetettujen sotavankien joukossa sairastuvuus oli suurta, ja siksi heidän työpanokseensa oltiin tyytymättömiä. Rakennuttaja valittikin alituiseen vankityövoimasta sille koituvista kustannuksista vaatien niistä tingittäväksi. Tappavan pilkkukuume-epidemian jälkeen leirillä alkoi karkausaalto, jonka seurauksena leirin ”lentävä partio” metsästi karkulaisia laajoilta metsäalueilta.

Korven keskellä leirillä tapahtui paljon väärinkäytöksiä ja vankeihin kohdistuvaa mielivaltaa. Myöhemmin syntyi myös poikkeuslailla kiellettyjä romansseja sotavankien ja paikallisnaisten välillä ja jopa isännän kirveellä tappaneen sotavangin tapaus. Sotavankileiri n:o 23 on ensimmäinen kokonaisesitys yhden yksittäisen sotavankileirin toiminnasta ja sen vaikutuksista lähiseuduilla. Pimiä kuvaa, miten suomalaista sotavankileiriä johdettiin jatkosodan aikana ja millaista oli sen arki. Lähteinä ovat paitsi leirien omat arkistokokoelmat, myös paikallislehdet ja asukkaiden muistitiedoista sekä käräjäoikeuksien asiakirjat. "