Resiina-keskustelu

Karjalainen kirjoittaa Suomen suurimmasta pienoisrautatien rappiosta. Mukana myös muutama kuva.

Rappioromantiikkaa näyttää olevan tarjolla pienoisrautatiemaailmassakin.

Kuinkahan monta "Suomen suurinta pienoisrautatietä" Suomessa mahtaa olla? Tämä Kiteen rata ilmeisesti oli pitkään suurin ratapituudella mitattuna, mutta miten lienee nykyään? Suuria ovat ainakin Kouvolan pienoisrautatiemuseon ja Haapamäen veturipuiston radat, sekä alati kasvava Alppirautatie.

Sinänsä surullinen uutinen, että noin paljon Märkliniä lojuu unohdettuna pölyttymässä.

Haapamäen H0-rata lienee pinta-alaltaan tai ulkomitoiltaan suurin. Muistaakseni rata on noin 13 x 9 metriä. Raidemäärä lienee pienempi kuin Kiteen radassa.

Onhan noita hukassakin. Kuten Riihimäen Srk:n rata. Sitä rakenneltiin 60-luvun puoliväliin saakka. Linja-autoaseman alakerrassa. Rata oli puurunkoinen, 2k-systeemi. Käsin tehdyt pölkyt ja naulat....

Olin jotain yhdeksänvuotias, kun kävin Tampereen Saukkolan vapaa-aikakeskuksessa Liikennekerhossa. Siellä oli autorata ja liikennekaupunki, johon oli maalattu kadut ja erittäin hienosti tehdyt mm. liikennemerkit. Olin silloin jo Märklin-harrastaja ja mietin, että miten saisin itse tehtyä yhtä hienoja.

Sitten siellä oli "junarata", todella hieno Fleischmannin pienoisrautatie. Muistikuvat ovat yhdeksänvuotiaan, joten arvailuksi menee, mutta olisiko rata voinut olla esim. 3,5 x 1 metri, ja siinä oli viimeistelty maisema, katulamput ja vastaavat, Fleischmannin valo-opastimet ja Vollmerin ajojohtimet. Liikkuvaa kalustoa ei ollut,ei sitten minkäänlaista, vaikka kerhomme vetäjä, olisiko ollut nimeltään Hytti, lupasi meille "tuoda veturin" aina "ensi kerralla". Koskaan en nähnyt tuota rataa toiminnassa enkä sen koommin ole siitä kuullut. Melkoinen vahinko.

Tätä rataa ei saa sekoittaa Ahjolan kansalaisopiston alakerrassa rakennettuun Fleischmannin rataan, jota rakensi "Ahjolan junakerho" tms. joskus 1960-65. Rata jäi paloiteltuna nurkkiin 15 vuodeksi, josta sen sitten kaivoin tuttujen kavereiden kuulopuheiden opastamana esiin. Rataa oli noin 75 metriä, vaihteita jokunen kymmenen ja kalustoa ei lainkaan. Fleischmannia ei koottu koskaan käyttökuntoon vaan sen raiteisto myytiin, mikähän kerho se nyt oli, jossa Jorma R. ja Kari N. aloittelivat yhteistä kerhotoimintaa Helsingissä jossain, mahdollisesti kaupungin vapaa-ajan tiloissa. Fleischmann oli mahdollista myydä, sillä Ahjolan nurkista löytyi myös jonkun verran ehjää Märkliniä, johon puolestaan minulla oli kalustoa, ja pääsimme edes vähän kavereiden kesken rakentamaan rataa ja ajamaan.

Märklinin rata on kadonnut ties minne mutta Fleischmannin myynnistä saaduilla rahoilla ostettiin Sound Centeristä Rocon rataa ja siitä 1982 alkaneesta kerhotoiminnasta sai alkunsa Pirkanmaan Rautatieharrastajien Kerho Pirake ry, joka rekisteröitiin 1983 ja joka piti ensimmäiset keksimänsä pienoisrautatiepäivät 1984.

Piraken Ahjolan tiloista poismuuton yhteydessä tätä muinaistakin tavaraa heitettiin roskalavalle, koska kenelläkään ei ollut sille mitään käyttöä eikä säilytyspaikkaa; pelastin tältä roskalavalta risan Kibrin Neu Ulm -asemarakennuksen noin vuodelta 1964, ja se on nyt Märklin-nostalgiaratani asemana  :) http://s2.up.picr.de/5964129.jpg

Taisi olla LiToKe PRK (LiikenneToimintaKeskuksen PienoisRautatieKerho), joka toimi Töölön kisahallissa ainakin joskus 1980-luvulla.

No LiToKe PRK:han se, kiitoksia.

Kuinkahan moni on nähnyt Kilpisjärven rautatietä? Enpä nyt kerro enempää.

Kerro nyt, me haluamme kuulla  ;)

Sallassa lomamökkikeskuksessa majaili pysyväisluontoisesti pienoisrautatieharrastaja, jolla oli siellä oma lukittu tila, nimeltään "Härvelihalli". Siellä oli useamman metrin kanttiinsa oleva 1970-80 -luvun Märklin-rata. Mutta siis ihan yksityisomistuksessa eikä julkisesti esiteltävissä.

Tälläinen rata tuli bongattua eräällä pohjoisen reissulla.

Radan tarkasta sijainnista ei ole tarkkaa muistikuvaa, mutta se sijaitsi Kolarin ja Sallan välillä erään huoltoaseman/liikenneaseman yläkerrassa.
Rautatiedioraaman vieressä oli myös pari muutakin isoa dioraamaa, ja joku varmaan tunnistaa dioraamojen esittämän paikan.

Sallittakoon tässä asiayhteydessä lähes esihistoriallinen muisto, nimittäin (Helsingin) Pienoisrautatiekerho joka sijaitsi kauan sitten juuri Helsingin päärautatieaseman kellarikerroksessa. Olin itsekin siinä jäsen ... 1960-luvulla, vielä  koulupoikana.
     Kerhon perustivat KAUKO KUOSMA ja muutamat muut, sotien jälkeen, en enää muista yksityiskohtia. Kuvaamanani aikana se oli suuri, käytettävissä oli kaksi tilavaa huonetta rautatiejärjestelmineen, ja kolmas, takahuone oli enempi tai vähempi verstaan luonteinen. Kalusto oli etupäässä kotimaista ja harrastelijoitten itsensä rakentamia.
     En muista tarkkaan kuinka toiminta päättyi tai koska, mutta lievästi sanoen häpeällisesti. Meillä oli Valtionrautateitten kanssa suullinen sopimus toimintatilojemme käytöstä; joku aprikoi joskus etteikö pitäisi sittenkin saada aikaan jonkinlainen kirjallinen kontrakti. Sitä ei koskaan laadittu ... olimme kai sinisilmäisen luottavaisia... "suomalaisen miehen sanaan" kuka sen sitten aikojen alussa antoikin.
     Helsinkiin tuli jokin suurenpuoleinen urheilutapahtuma, ja yht'äkkiä annettiin ukaasi että korjatkaa kamppeenne sieltä - tämä tila tarvitaan urheilijoitten rättivarastoksi! Helsingin asemapäällikkönä oli siihen aikaan eräs härra Sormunen.
     Mikäs siinä auttoi ei ollut  mitään juridisesti pitävää mihin vedota ja vedota nyt terveeseen järkeen ... HA HA HA!
     Kaksi suurta pienoisrautatie"layout" se vanhempi, ja uudempi vielä enemmän "fine scale" ja 1:87 malli suomalaisesta miljööstä kalustoineen jouduttiin armotta repimään, ja kuljettamaan muualle. Tilalle tulivat sporttimiesten hikiset kamppeet. * * * Asiaan kuului, että kun urheilutapahtuma oli ohitse, niin tyhjäksihän ne tilat jäivät... mitä lie sinne myöhemmin sijoitetun.
     Summa summarum. Herrasmiessopimukset ovat mahdollisia vain herrasmiesten kesken. En osaa määritellä olivatko Pienoisrautatiekerhon tarmokkaat perustajat & ja toiminnan käytiin vetäjät näitä, mutta VR:n vastapelurit, kai enemminkin niitä juntteja.

Likimain noinhan se meni, kuten Martin asian kuvaili. Rata jouduttiin purkamaan vuonna 1982 aseman kellarista. Mitään vastaavanlaista laajuudessaan ja käsityön suuressa määrässä ei tässä maassa ole rakennettu ja tuskin tullaan rakentamaan. VR:n ongelma on aina ollut se, että rautatielaitos ei ole koskaan ymmärtänyt pienoisrautateiden suurta markkina-arvoa, kuten muualla maailmassa on tehty.

Kyseinen yhdistys on muuten yhä olemassa. Tosin melko huonossa hapessa nykyään. http://www.pienoisrautatiekerho.fi/

Just nii. Tuolla sivustolla onkin kerhon seikkaperäinen historiikki perustamisvuodesta 1951 lähtien.
     Silloin alussa elettiin vielä Suomessa pula-aikaa, Eihän sodan päättymisestä niin hirveän pitkä aika ollut kulunut. Pienoisrautatieharrastajien tarpeistoa ei yksinkertaisesti ollut saatavilla, vaan kaikki mikä voitiin tehdä itse, tehtiin itse. Veturin osia 1:87 taivuteltiin säilykepurkkien pellistä. Itse olen - myöhemmin 1960-luvulla kun materiaalinen elintaso maassa oli jo huomattavassa nousussa - lukenut sen ajan selostuksen siitä, kuinka rakennetaan sähkömootori veturia liikuttamaan! Ns. staattorin, ja roottorin - senajan kielellä seisojan, ja pyörijän - levyt leikattiin käsipelillä rautapellistä, ja roottorin akseliksi kelpasi sukkapuikon pätkä! Mistä kuparilanka? Kaipa sitä sentään sai ostaa Renlundin rautakaupasta, mutta hylätystä radiosta löytynyt pikku muuntaja kelpasi myös materiaalilähteeksi.
     Vaan jälkeä syntyi! Ja sen ensimmäisen (1:87- ) topparoikan työtä jatkoivat sitten nuoremmat yhäti kasvavassa laajuudessa to the bitter end 1982. Ja siis edelleenkin, vaikka nyt aivan toisissa toimintaolosuhteissa.

Onko vuosiluku oikein? Kävin 1982 syksyn mittaan hankkimassa tietoa, taitoa ja koko joukon uusia harrastuskavereita nimenomaan aseman siivessä olleella kerholla ja mielestäni silloin ei vielä puhuttu radan tuhoamisesta. Olisiko ajankohta ollut esim. kevät 1983 tai jotain vastaavaa?

Vuosiluku on 1983, silloin elokuussa järjestettiin Helsingissä kaikkien aikojen ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat joiden tuomien matkailijoiden rinkkavarastoksi PRK:n tila tarvittiin. Urheilu vaatii uhrinsa.

Tarkennan vielä, Resiina 4/1983 sivulla 11 Mikko Attila kirjoittaa: "Maanantaina 27. kesäkuuta se sitten alkoi. Nimittäin kerhon muutto asemalta Toralinnaan Pasilaan. Tiedettiin että huoneiston pitäisi olla perjantaihin mennessä tyhjä. VR halusi sinne rinkkavaraston MM-kisojen ajaksi elokuun alussa, sen jälkeen tilat ovat olleet tyhjinä. Eipä siinä muuta voitu kuin ottaa leka käteen ja hajottaa viidentoista vuoden työ kolmessa illassa"

Itsekin, teini-ikäisenä tuollaisen moottorin rakensin. Piirustukset näin jossain. Rautalevy oli tosin muuntajalevyä ja tasokollektorin tein piirilevystä. Hiilipitimet/harjasilta jäi vähän hakuseen, mutta moottori toimi. Käyttöön se ei joutunut. Nyt löytyy oivallisia moottoreita mm. CD/DVD-koneistoista. Hyvin edullisestikin.

// lainaus korjattu

Muistan ensinnäkin, miten pojille suunnatuissa Kolumbus-tietokirjoissa oli erilaisia sähköaskartelun ohjeita, oli mm. jännite- tai virtamittarin teko-ohjeet. Näitä Kolumbuksia muuten löysin Tampereen pääkirjaston varastosta, mistä niitä sai lainata ja sitten tehdä pikku aikamatkan omaan varhaisnuoruuteensa kirjan parissa  :)

Mutta sitten oli joku, laajemmin sähköaskartelun ja rakentelun ohjeita sisältänyt kirja; en muista, oliko siinä samassa peräti höyrykoneen rakennusohjeet. Mutta sähkövehkeitä oli mm. juuri paria, kolmea laatua moottoreita, oli vähän helppotöisempi, sitten vähän pienempi ja sitten muuten vain parempi sähkömoottori juuri tyyliin "leikkaa rautapellista 50 kpl ankkurin muotoisia osia, poraa niihin reikä keskelle ja sijoita moottorin akselille ja sitten ala käämiä". Pienehköt sähkömoottorit olivat ilmeisesti pulatavaraa ehkä vv. 1945-60?

1960-luvulla oli jo, pienoisrautateiden lisäksi, monenlaista moottorikäyttöistä vimpainta, suhteellisen halpoja autoratoja, paristokäyttöistä panssarivaunua ja muuta, mistä olen itse ekat moottorini purkanut. Sitten oli tietysti Lego-moottori, jonka käyttömahdollisuudet olivat loputtomat. Ja sekin tuli markkinoille jo 1960-luvun alkuvuosina.

Muussa yhteydessä on puhuttu DDR:n tuotannosta eri aloilla; mainittakoon, että Pikon alkuvaiheen tuotantoa sääteli se, että magneettiteräs oli tuossa työläisten ihannevaltiossa pulatuote, ja siksi ensimmäiset Pikon veturityypit varustettiin jonkin verran Märklinin moottoria muistuttavilla sekavirtamoottoreilla.

Harrastelijahan muuttui 1953 Tekniikan Maailmaksi, ja siinä vaikutti silloin viime keväänä joukostamme poistunut Osmo A. Wiio. Toinen lehti, joka jatkoi ainakin 1960-luvulle asti harrasteiden parissa, ja jossa oli pienoisrautatiejuttuja, oli Taitaja.

Taitaa olla pari, kolme Taitajaa tallessa.

Taitajan PR-artikkelit (tai ne jotka minulla on tallessa) oli kirjoittanut Bruno Tienhaara, henkilö josta ei ole kovin paljoa tietoa löydettävissä. Todennäköisesti eri henkilö kuin samanniminen huumerötöksistä tunnettu - eivät vaikuta alle kymmenvuotiaan kirjoittamilta nuo vaununrakennusohjeet...
Kokoelmissani on siis Hkk, Ggk/Ggv, Gd/Gdt/BG, Gg/Ggl, Gb, Mas, Oa, Hk, Ggh ja Hdk -vaunujen seikkaperäiset rakennusohjeet sen ajan materiaaleja käyttäen. Uusimmat ovat vuodelta 1966 ja vanhimmat 1963, jokohan noita voisi johonkin laittaa saataville. Onkohan muita olemassa - ainakin Vv13 piirustus ilman ohjeita kuuluu sarjaan?

Voisitko hieman avata tätä, että mitä nyky-ei-suomalaisena tällä tarkoitat.

LiToKe PRK oli stadilaisille nuorille hyvä paikka aloittaa harrastus. Jorma Räihän persoonallinen tyyli kantoi porukkaa eteenpäin ja näihin päiviin asti kestäneitä ystävyyssuhteita on alkanut juurikin tuon toiminnan ansiosta. Ajoillat olivat itselle kaikkein ikimuistoisimpia. Junat liikennöivät ainakin seuraavien liikennepaikkojen väleillä Aavavuori, Kalmanhaara, Kuikkapohja, Rääväsuo, Rääväsuo satama jne. Tapahtumista uutisoitiin Kuikkapohjan Sanomat-nimisessä julkaisussa jokseenkin värikkääseen tyyliin. Paikka sijaitsi Töölön kisahallin pohjakerroksessa, poliisin nykyisinkin käytössä olevasta putkatilasta joitain kymmeniä metrejä etelään.

Juttelin Bruno Tienhaaran kanssa puhelimessa muutaman kerran 1980-luvun lopulla tai 1990-luvun alussa. Kaveri oli töissä VR:llä. Juttujen esikuvatieto on mielestäni parhaimmaista päästä, mitä juttujen yhteydessä on yleensä julkaistu. Gd ja Gb -jutut ovat erityisen laadukkaita. Petrin listauksesta puuttuu ainakin Ek-juttu, joka on myös esikuvatietouden osalta erinominen. Jutun yhteydessä on julkaistu myös piirustus vesivaneriseinäisestä (=sileäseinäinen) Ek-vaunusta. Tienhaara valitteli sitä, että Taitaja-lehden toimituksessa piirustukset skaalattiin satunnaiseen mittakaavaan, vaikka hän oli kirjoittanut niihin mittakaavaksi H0. Aika moni nuori harrastaja onkin rakentanut ensimmäiset vaununsa aika omalaatuiseen mittakaavaan ottamalla mitat suoraan painetun lehden piirustuksista. :o

Faijalleni tuli nuorena Harrastelija-lehti ja olen saanut häneltä kyseisen lehden kaikki vuosikerrat - myös kaksi ensimmäistä Tekniikan Maailman näytenumeroa, jotka Harrastelijan tilaajat saivat. Harrastelija-lehden pienoisrautatietoimittaja oli PRK:n perustajajäsen Kauko Kuosma, mutta lehdessä kirjoitti myös Osmo A. Wiio (aihealue taisi olla radiotekniikka tms.)

Lehdet on painettu sanomalehtipaperin kaltaiselle paperille, jotka ovat vuosikymmenten kuluessa haurastuneet todella haperoiksi. Niitä on käsiteltävä erittäin varovasti - tai ei lainkaan.

Myös Dm7:n piirustus on julkaistu - ilman rakennusohjeita "edistyneemmille mallirakentajille".

Isäni rakensi näiden Taitajan ohjeiden mukaan Gb:n ja Ek:n H0-mallit, jotka minä sitten lapsena tuhosin...

Kirjahyllystäni löytyy "Nuorten kokeilijain ja keksijäin kirja". Sen kannessa on kuva nuoresta miehestä, joka ajaa ympyrää sähköratikalla. Kirjasta löytyykin ohjeet sähköratikan rakentamiseksi — kiskoista ja mottorin rakentamisesta lähtien. Kauko Kuosma on kertonut kyseisen artikkelin innostaneen häntä aloittamaan pienoisrautatieharrastuksen.

Amerikkalaisella pienoisrautatieteollisuudella on aina mennyt paremmin kuin eurooppalaisella. Yksi syy tähän on varmasti ollut se, että USA:n sisällissodan jälkeen maassa ei ole sodittu — eli yhteiskunnan infrastruktuuria ei ole säännöllisin väliajoin tuhottu maan tasalle, kuten Euroopassa. Sotien jälkeen Euroopassa oli olennaisempaakin tekemistä kuin panostaa harrastuksiin tai harrastustuotteita valmistavaan teollisuuteen.

Pienoisrautatieteollisuuden osalta on merkillepantavaa se, kuinka pitkälle kehittynyttä amerikkalainen pienoisrautatieteollisuus oli jo hyvin varhain. Oheisessa piirustuksessa näkyy Robert Lindsayn suunnittelema pienoisjunan moottoriteli vuodelta 1948 — siis kaupallinen tuote. Telissä oli jo tuolloin pieni moottori ja pyöräkerroissa ennen kaikkea NMRA:n standardin mukaiset pienet laipat — asia, jonka kanssa suomalaiset harrastajat jaksavat yhä nikotella.


(http://img191.imageshack.us/img191/8250/1chk.jpg)

Tuo huoltoasema Kolarin ja Sallan välillä on Kontiomäen Shell Paltamossa, valtatie viiden varrella. Olisihan siitä suorempaankin päässyt Rovaniemen ja Kemijärven kautta  ;)

Ylen elävästä arkistosta löytyi 4 videoa aiheesta  http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kiteella_pienoisjunat_kiisivat_alppimaisemassa_ja_kwaijoen_sillalla_101500.html#media=101599   

http://yle.fi/uutiset/kitee_haluaa_pitaa_pienoisrautatien_alueellaan_-_katso_arkistofilmit/7043881

Kävin rautatiestä keskustelut Kiteen kaupunginjohtajan kanssa ja kaupunginhallitus päätti 12.9.2013 ettei luovu siitä Urjalan aseman hyväksi.
"Tiedusteluja on tullut valtavasti. Rataa on kyselty esimerkiksi kesätapahtumiin ja museoihin, kaupunginjohtaja Eeva-Liisa Auvinen kertoo." Noo, mitä tarkoitetaan sanalla valtavasti, mutta kymmenkunta tahoa sitä on ainakin kysellyt.

Ne tahot, jotka kyselevät ko. rataa joihinkin kertaluonteisiin tapahtumiin tms. eivät varmasti ymmärrä, millainen operaatio on purkaa tuollainen rata ja pystyttää se uudelleen toiseen paikkaan ja vieläpä niin, että se toimii myös uudessa sijainnissa. Onko rataa edes rakennettu sitä ajatellen, että se pitäisi joskus purkaa? Äkkiä tulee mieleen, että purkuvaiheessa joudutaan tekemään raakoja ratkaisuja, joiden korjaaminen kestää aikansa.

Suurehkoa pienoisrautatiejärjestelmää, joka on rakennettu pysyvästi pysyväksi johonkin huoneistoon, ei käsitykseni mukaan voi "purkaa" osiin, vaan suoranaisesti särkeä, tai paloitella jonkinlaisella moottorisaha-murhaaja -menetelmällä. Sen sijasta on olemassa kerhoja, jotka rakentavat lay-out'tinsa niinkutsutuista moduleista, jotka voidaan napsautella irti toisistaan, kuljettaa tilavassa pakettiautossa ja sitten taas koota esim. jossakin näyttelyssä ajettavaksi.
     Olen Tukholman liepeillä nähnyt yhden tällaisen järjestelmän eri messuilla ym., en muista mikä porukka sen haltija on mutta mittakaava on N siis tuota, oliko 1:160 joka tapauksessa pieni. Hyötynä se että samaan tilaan mahtuu paljon enemmän tavaraa, kuin HO skaalan kyseessäollessa.

Tuo rata on kolleegan mukaan aika kulunut ja vaatii kunnon rempan ennen kuin sitä voi ottaa kunnolla käyttöön taas.

Tuon radan siirtäminen toisiin tiloihin vaatii moottorisahan ja jälki tulee olemaan sen mukainen tekisi sen miten varovasti tahansa. Sitäpaitsi se toinen tila tuskin on samanmuotoinen kuin nykyinen tila, joten radalle pitää joka tapauksessa tehdä sovitustöitä. Olisi kuitekin varmaan kivaa puuhaa! Projektissa olisi oma työnsä miettiä mitkä osat voi kuntonsa puolesta säästää ja sovittaa uuteen rataan ja mitä pitäisi rakentaa uutta.

Jos haluatte katsoa siirrettäviä moduuliratoja voitte piipahtaa Espoon Tapiolassa Hekintorilla. Siellä pystytämme parhaillaan taas Alppirataa ja paria muuta rataa Talvirieha-tapahtumaa varten. Ne radat on tehty siirrettäviksi, mutta niidenkin kuljettaminen, pystyttäminen ja purkaminen vaatii myös omat työtuntinsa...

Siiskosen Pekka toi ajatuksen moduli- tai lohkoradoista Suomeen Englannista 1980-luvun puolivälissä. Yhteistyötä eri tahojen kanssa tehtiin vaihtelevalla menestyksellä ja SUomalaista LOhkoRataStandardia nimeltään SULORASTAS, mietittiin. Tapiolan kerho enemmän tai vähemmän Pekan johdolla on kehittänyt asiaa eteenpäin, aluksi omista lähtökohdistaan ja sittemmin sovittamalla eurooppalaista FREMO-lohkorataa suomalaiseen harrastusmaailmaan. Ideana on ollut standardoida radan palojen liittymäkohta niin, että rata voidaan koota eri harrastajien tykönään rakentamista moduuleista; kunhan itse rakennettu ratamoduuli täyttyy sovitut standardit, se voidaan yhdistää osaksi isoa rataa.

Fremo-standardiin pohjautuvaa Fremo - Fin -moduulirataa on lukuisilla harrastajilla yksi tai useampia moduuleita, ja ne kootaan ajoittain yhteen isoksi radaksi. Fremoa on nähty ainakin Model Expossa, Museon Pienoisrautatietreffeillä ja Pienoisrautatiepäivillä.

Purettavia näyttelyratoja ovat ainakin Pienoisrautatiekerho ry:n Löylymäki sekä Andreaksen mainitsema Alppirata. Käsittääkseni Turun Kiskoliikennekerhon rata on purettavissa näyttelykäyttöön, samoin Pirkanmaan Rautatieharrastajien Kerholla Pirakella on purettavaa ja liikuteltavaa rataa.