Resiina-keskustelu

Ns. Kuvauslippu nousee aina silloin tällöin esille harrastajien keskuudessa, mutta mitään yhtenäistä käytäntöä asian suhteen ei ole, ei ole koskaan ilmeisesti ollutkaan, eikä varmaan tule olemaankaan. Esitän seuraavassa enemmän ja vähemmän aktiivisena museojunien ja siirtoajojen kuvaajana joitakin ideoita ja näkökulmia jonain päivänä mahdollisesti lanseerattavaan Kuvauslippukäytäntöön.

Kuvauslippukäytäntö on käsittääkseni ollut tähän saakka sellainen, että innokkaimmat ja halukkaimmat kuvaajat ovat maksaneet museojunan matkalippua vastaavan summan liikennöitsijän tilille, huhun mukaan jotkut jopa useampaa lippua vastaavan summan. Pitäisikö tähän olla tyytyväinen jatkossakin, vai olisiko käytäntöä mahdollista kehittää, laajentaa, ja tätä kautta saada "myytyä" useampi Kuvauslippu junalippujen lisäksi?

Ongelmina nykyisessä käytännössä on ensinnäkin se, ettei nykyinen Vorg-sukupolvi edes tiedä tällaisesta käytännöstä, ja jos tietävätkin, eivät tiedä mihin tämä VAPAAEHTOINEN maksu pitäisi suorittaa ja kuinka suuri se on. Toisekseen kaikilla museojunaliikennöitsijöillä ei taida edes tällaista tiliä, mihin Kuvauslippu olisi yksityishenkilönä mahdollista maksaa. Ylitsepääsemättömäksi esteeksi muodostuu jossain vaiheesssa myös raha, jota ei aina kuvaajillakaan ole niin paljoa, että olisi mahdollista sekä Kuvauslippu että bensaa kuvausajoa varten, joten ensin mainittu jää käytännössä aina lunastamatta. Viimeisenä on mainittava suurin este nykykäytännön mukaisen kuvauslipun hankinnalle. Tämä on se, ettei kukaan tiedä, kuka on maksanut mitäkin ja mille operaattorille. Miksi siis maksaa?


Ehdotuksia Kuvauslippukäytännöksi:

1.) Kuvauslipun hinta on kiinteä. (Onko se sitten 10 euroa tai 20 euroa, vai 10 euroa junioreilta ja 20 euroa aikuisilta, tätä ei nyt kannata tässä vaiheessa pohtia)

2.) Kuvauslippu on päiväkohtainen. (Jos samalla reitillä ajetaan esimerkiksi kahtena päivänä, eikä aio kuvata kuin toisena, niin ostetaan sitten kuvauslippu ko. päivälle)

3.) Kuvauslippu on operaattorikohtainen. (Jos esimerkiksi samalla rataosuudella liikennöi samana päivänä kahden eri operaattorin junia, voi ostaa Kuvauslipun tai -lippuja joko molempia koskevia tai vain toista koskevia.)

4.) Kuvauslippuja voi ostaa halutessaan toki useammankin kuin yhden. (Ylärajaa ei ole! :)  )

5.) Kuvauslippuja on mahdollista ostaa myös siirtoajoille ja tilausajoille. (Ja muistetaan yhä em. päiväkohtaisuus.)

6.) Kuvauslippuja olisi mahdollista ostaa myös kapearaiteisille radoille.

7.) Kuvauslippu on VAPAAEHTOINEN. (Kuvauslippua ei tulla tarkastamaan eikä sen puuttumisesta kirjoiteta tarkastusmaksua! Katso kuitenkin alapuolelta kohta 2.)

8.) Kuvauslipun tai -lippuja voi ostaa vaikka matkustaisi itse junassa, tai vaikka ei pääsisi koko ajolle.


Em. Kuvauslippukäytännön EDELLYTYKSET:

1.) Pitäisi perustaa yksi selkeä tili, jonne kuvausliput pystyisi maksamaan ja tilille joku tilinhoitaja, joka ohjaisi kuvauslipputulot niille osoitetuille operaattoreille.

2.) Myydyt kuvausliput ajoittain ja ostajittain (mikäli eivät halua nimeään mainita) kappalemäärät mainiten tulisi julkaista aika ajoin tarkoitukseen pyhitetyssä paikassa, joko täällä tai mieluummin esimerkiksi Resiina-lehden välissä julkaistavassa listassa... Mahdolliset lisäkustannukset voitaisiin ottaa Kuvauslipputuloista ennen niiden tilitystä operaattoreille.

3.) Kuvauslippukäytäntöön pitäisi saada tietenkin suostumus kaikilta tai lähes kaikilta operaattoreilta, jotta käytäntö ylipäätään toimisi.



No, tulipahan kakistettua ulos tämä ajatus. Minulla ei ole tähän lisättävää, enkä jatka aiheesta tämän enempää. Nyt ei muuta kuin ampumaan yksityiskohdittaan idea alas vetoamalla ties mihin sen sijaan että ajatusta lähdettäisiin viemään viimein eteenpäin. Resurssipula on aikapulan ohella varmaan hyvä veto? ;)

Kerrotko mulle vielä että mikä tää kuvauslippu edes on? :) Kuten mainitsit "Ongelmina nykyisessä käytännössä on ensinnäkin se, ettei nykyinen Vorg-sukupolvi edes tiedä tällaisesta käytännöstä,", lisätään tohon nyt että itse en edes tiedä mikä tälläne "kuvauslippu" on. Ois mukava jos viitsisit Jari, tai joku muu, selittää sen. Osittain avautu kirjoituksestasi, mutta osittain myös jäi vähän pimentoon.

Kysehän on kaiketi siitä, että autolla junaa seuraavat ja linjan varrella sitä kuvaavat harrastajat eivät osallistu tapahtuman kustannuksiin millään tavalla, mutta hyötyvät kuitenkin saamalla enemmän tai vähemmän erinomaisia junakuvia esiteltäviksi.

Saksassa on eräissä suuremmissa tapahtumissa sellainen käytäntö, ettei junien aikatauluja saa käyttöönsä, ellei maksa kuvauslippua. (Junassa matkustaville aikataulut jaetaan matkalippujen kanssa.) Hankalaahan se on olla parhaalla paikalla parhaaseen aikaan, jos ei tiedä, mitä liikkuu, missä ja milloin.

T: Tuomas Lehti

Mutta ne jotka seuraavat museojunaa autolla, eivät pääse osallisiksi siihen tunnelmaan, joka vallitsee junassa. Esimerkkinä HMVY:n 20v juhlajuna. Tunnelma oli aivan mahtava, väitän etteivät junaa autolla seuranneet päässeet kiinni tuohon tunnelmaan.

En ymmärrä, miksi junaa autolla seuraamisesta tulisi maksaa.

Homma taitanee vaatia sellaisia herrasmiessopimuksia, ettei tule onnistumaan suomalaisissa erityisolosuhteissa.

Minullekin voi tilittää rahaa aina kun joku hyötyy jotenkin minun liikkeistä ja liikennöinnistä. Oli kyse sitten valvontakamerasta, reitin varrella olevasta kuvaajasta tai mistä hyvänsä niin mielelläni otan vastaan rahaa siitä että minun liikkeitä hyödynnetään johonkin.

En ymmärrä minäkään, koska ei ole tähänkään mennessä tarvinnut maksaa. Tai sitten tolla kuvauslipulla tarkoitetaan jotain ihan muuta, esim sitä, että kuvauslipulla pääsisi mukaan kaluston siirtoajolle

Kyseessä ei missään nimessä ole mikään pakollinen maksu, johon jonkinlainen laki tai vastaava velvottaisi.

Mutta. Museorautatien pyörittäminen on todella hienoa toimintaa. Museorautateiden avulla saadaan pysymään tallessa kalustoa, joka muuten romutettaisiin. Museojunien kunnostaminen ja ylläpito on kuitenkin aivan eri asia kuin vaikkapa nukkemuseon pitäminen, koska junat ovat erittäin suuria laitteita. Tarvitaan suuret tilat, joista on maksettava suurta vuokraa. Tiloja on ainakin jonkin verran lämmitettävä ja ylläpidettävä. Ja lisäksi aina, jos junaa halutaan ajaa, tulee vielä paljon lisää kustannuksia. Tämä on suuri ongelma, jos rahaa ei mistään tule.
Jotta museorautatietoiminta olisi lainkaan mahdollista, on olemassa pieni joukko keinoja, joilla ne voivat saada rahaa. Näitä ovat esimerkiksi:
- Museon kävijöiltä perittävä sisäänpääsymaksu.
- Valtiolta hyvällä tuurilla ajoittain saatava hyvin vähäinen tuki
- Museorautatieyhdistyksiltä saatava tuki. Museorautatieyhdistykset saavat rahansa jäsenmaksuista sekä osin valtion tukina silloin kun niitä sattuu lohkeamaan.
- Museojunien matkalippujen myynnistä saatavat tulot, joka on käsittääkseni erityisen tärkeässä osassa.

Näiden tulonlähteiden kanssakin ollaan jatkuvassa rahapulassa. Monia kunnostusprojekteja jää tekemättä, koska rahaa tiloihin ei ole. Museoitavaksi säästetty kalusto menee pilalle, koska sille ei ole säilytystilaa ja se ruostuu sateessa ilman, että sitä kukaan ehtisi kunnostamaan yhtä nopeasti kuin se happanee. On erittäin hienoa, että ihmiset ovat valmiita käyttämään omaa rahaansa museojunatoiminnan mahdollistamiseen, koska heidän rahoillaan pidetään yllä arvokasta osaa Suomen historiasta, joka muuten katoaisi. Museojunalla matkustaminen onkin ennen kaikkea tapa tukea museorautatien toimintaa ja matkustamisen mukavuus on lähinnä jonkinlainen kiva sivutuote.

Mutta mitäpä tehdä, jos haluaa tukea museojunatoimintaa, mutta haluaa ottaa museojunasta kuvia sen ulkopuolelta käsin? Sillä, jos ottaa kuvia junan ulkopuolelta, ei voi olla samaan aikaan junan kyydissä maksavanamatkustajana. Kuvaajalla on siksi ongelma: Miten hän pääsisi tukemaan museojunien olemassaoloa, kun hän ei voi olla kuvaamansa junan matkustajana?

Lisäksi ongelmaksi muodostuu se eettinen ongelma, että erityisen onnistuneita kuvia myymällä voi saada oikeasti paljon rahaa. Iloisesti useita satoja euroja yhdestä valokuvasta. Tuntuu epäreilulta, että museojunayhdistys on pyörittänyt toimintaa pitkälti omien kannattajiensa selkänahasta riivityllä lahjoitusrahalla, mutta joku sitten pömpsähtää paikalle, ottaa toiminnan hedelmistä valokuvia ja myy ne jollekin lehdelle hyvään hintaan.

Tähän ongelmaan on näemmä kuitenkin aikojen saatossa kehitetty ratkaisu: kuvaajan on mahdollista ostaa niin sanottu kuvauslippu, jolloin hän pääsee tukemaan museorautatietoimintaa myös silloin kun hän "matkustaa" junalla sen ulkopuolella. Nähdäkseni on moraalisesti ihan oikein jopa jossain määrin vaatia tällaisen lipun maksamista, koska ilman rahaa ei ole museojunia.

Tämän kaiken takia on katsottu moraalisesti erittäin paheksuttavaksi ajella autolla junan perässä ja ottaa siitä kuvia ja mahdollisesti jopa myydä näitä kuvia ilman, että museorautatieyhdistyksen talousahdinkoon tulee apua edes sentin vertaa. Kun rahaa jää tulematta yhdeltä henkilöltä, muut henkilöt joutuvat luopumaan isommasta osasta omia rahojaan, eikä heillä sitten riitä rahaa esim. oluen tai nallekarkkien ostamiseen, kun tämäkin raha on maksettu jonkun autolla suhailevan museojunavalokuvaajan puolesta museojunatoiminnan mahdollistamiseksi.

Kyseessä ei siis ole laki, vaan herrasmiessopimus, jota olisi erittäin arvostettavaa noudattaa. Ja jonka noudattamatta jättämisestä saa rangaistukseksi päällensä Suurta Paheksuntaa.

Jos suomalainen yrittäjä lähettäisi aikataulun vastineeksi maksulle, niin siitä pitäisi kai maksaa ALV (24%; tai jos laskettaisiin kirjaksi niin 10%). Ruotsissa sekä matkalipuilla että painotuotteilla ALV on 6%. Englannissa sekä matkalipuilla että painotuotteilla ALV on 0%.

Pitäisi varmaan olla sellainen maksu, josta yrittälle ei aiheudu kauheasti byrokraattista vaivaa pienten summien takia tai häslinkiä jälkikäteen verotarkastajien kanssa.

Itse olen ratkonut tämän käytännön ongelman yksinkertaisesti sillä, että teen molempia – joskus matkustan (museo)junilla maksavana matkustajana, joskus seuraan junia liikkuen julkisilla kulkuvälineillä, polkupyörällä tai jalkaisin. Autolla pöristellen olen seurannut museojunaa ainoastaan kerran eläissäni: syksyllä 2007, kun Huru käväisi Raumalla. Ilmainen harrastukseni ei ole koskaan ollut. Jos joskus olenkin onnistunut tietyllä tavalla toimien – varallisuuteni ja tulotasonikin huomioiden – säästämään jonkun euron, niin senkin olen joutunut korvaamaan hiellä ja vaivalla.


Näitä ajatuksia en voi ainakaan noin äkkijyrkiksi muotoiltuina allekirjoittaa. Edellä kuvattu teoreettinen ongelma on hyvin marginaalinen, jos sellaista edes on todellisuudessa ollenkaan noteerattavissa.

En ota edellä kirjoitetuista sanoista ns. itseeni – enkä ole täysin kelvottomana ja lahjattomana harrastelijakuvaajana koskaan saanut, tai edes unissani haaveillut saavani, yhdestäkään junakuvastani senttiäkään, kylläkin maksanut niistä maltaita matkustuskustannusten (joista suuri osa suoraan museoliikennöitsijöille museojunalippukuluina) ja kuvauskalustoon liittyvinä kuluina, vaikken olekaan ollut kyyditettävänä jokaisessa kuvaamassani (museo)junassa, tavarajunista nyt puhumattakaan – mutta tässä keskustelussa minua kauhistuttaa ajatus siitä, että jotkut todelliset valokuvaamisen mestarit voivat noista sanoista ottaa itseensä, jolloin harrastuksen kipinä voi vaikka sammua.

Vivian Maierin veroisia lahjakkaita mestarikuvaajia on hyvin, hyvin harvassa. Ja taas sen tason kuvaajien julkaistessa otoksiaan museojunista, saavat museoliikennöitsijät puolestaan ilmaista mainosta ja positiivista julkisuutta, lisää niitä maksavia matkustajia. Varokaamme siis äärimmäisen visusti tyhjänpäiväisen, negatiivisen ja umpisuomalaisen kateellisen syyllistämisen keinoin karkottamasta heitä jalon harrastuksensa parista.

Museojunien ympärillä on tavallisesti pyörinyt mustanaan sankkoja kansanjoukkioita, joista suuri osa maksavia matkustajia, mutta vain promillen osia sen tason valokuvaajia, joiden kuvista joku lehti tai kirjakustantaja maksaisi senttiäkään. Tästä johtuen olen museojunien kyydissä maksavana matkustajana istuessani ollut pelkästään hyvilläni nähdessäni joidenkin vaivautuneen myös radanvarteen, usein vaikeakulkuiseen maastoon ikuistamaan museojunaa, ja siten omalta osaltaan vaalimaan rautatiehistoriaa. Ennemmin vaivaisin päätäni vaikka sillä, miten heille saataisiin kerättyä jonkinlaista korvausta matkakuluihin, että jaksaisivat vaivojaan säästelemättä jatkaa hatunnostonarvoista ja erikoista harrastustaan. Eli tässä kohtaa ennemmin alaluukkua reilusti auki, että roihu saa vapaasti ilmaa, kuin että tukahdutetaan kytevä kipinä ummehtuneella ilmapiirillä.

Annettakoon mestarikuvaajille vapaa, täysin painostamaton ja sormilla osoittamaton, valinta siitä, haluavatko he ehkäpä vaikka lahjoittaa museojunaliikennöitsijöille jonkin haluamansa ja kykynevänsä (huom. taiteilijoiden tunnetut taloushuolet) rahasumman – eikös tällainen olisi teknisesti täysin mahdollistakin. Kehittyville ja kehityskelvottomille, mahdollisesti myös p*****kisille kuvaajille sen sijaan suotakoon vapaus räpsiä ja harjoitella kuvaamista hyvällä omallatunnolla valitsemiensa kuvauskohteiden parissa – olivat ne sitten lintuja, nisäkkäitä, kasveja, tähtiä, ufoja tai vaikka museojunia – vapaasti omalta tai kaverinsa tontilta, julkisilla paikoilla ja jokamiehenoikeuden mahdollistamissa maastoissa.

Taitaapa sitäpaitsi suurin osa museojunia kuvailevista harrastajista maksaa jo ihan vuotuista jäsenmaksua jollekin museokaluston ylläpitoa tukevalle yhdistykselle...

Hyviä sanoja kirjoitat! :)

Mitenkäs matkustajat arvaavat pilettejään ostaa, jos ei ole tietoa aikatauluista? Museojuna saattaapi kulkea tänään tai sitten ei..

Ei vaikuta kovinkaan myyvältä tuotteelta, mutta ehkä tosiharrastajat ajoittavat muun elämänsä juna-aikataulujen mukaisesti.

Voin tukea jokaista Ari-Pekan yllä lausumaa sanaa.

Siis ajoja järjestäviä tahoja halukkaat tukekoon jäsenmaksuin, lipuin, talkoin tai muun tavoin. Kuvaajille, dokumentoijille ja muille ihmettelijöille sallittaakoon oikeus ilman moraalista tuskaa ja pään vaivaa tuottaa muistoja itselleen ja jakaa näitä muistoja vapaasti tai maksua vastaan eteenpäin. Jos näistä tuloksena tuloja jollekin pääsee muodostumaan, voi tukea puolestaan lisää yhdistyksiä. Dokumenttejaan voinee myös antaa näiden yhdistysten käyttöön ilman eri korvausta ja tällä tavoin tukea toimintaa ja yhdistysten markkinointia.

Suomessa matkalippujen ALV on 10%, josta yrittäjälle nykyäänkin aiheutuu byrokraattista vaivaa (tai sitten ei). Miksi aikataulun ALV eroaisi siitä jotenkin muuten kuin ehkä prosenttimäärältään?


Taitaapa sitäpaitsi suurin osa museojunilla matkustelevista harrastajista maksaa jo ihan vuotuista jäsenmaksua jollekin museokaluston ylläpitoa tukevalle yhdistykselle...


Tokihan museojunaa mainostaa saa. "Lähtö lähtöpaikalta kello silloin, seuraavalta asemalta tällöin, paluut näinä kellonaikoina." Tarkemmat tiedot teknisistä pysähtymisistä kohtausten, vesitysten jne. takia jaetaan junassa tai postitse lippuja osteleville.

***

Kommentteja lukiessa näyttää kyllä siltä, ettei kuvauslippukäytännölle taida olla Suomen harrastuspiireissä tilausta... Pitänee siis tyytyä maksamaan järjestäjille vapaaehtoisia avustuksia jonkin maksukanavan kautta jotenkin, tai vaikka yrittää ehtiä lähtöasemalle ostamaan lippu. :)

[/quote]

Tokihan museojunaa mainostaa saa. "Lähtö lähtöpaikalta kello silloin, seuraavalta asemalta tällöin, paluut näinä kellonaikoina." Tarkemmat tiedot teknisistä pysähtymisistä kohtausten, vesitysten jne. takia jaetaan junassa tai postitse lippuja osteleville.

***

Kommentteja lukiessa näyttää kyllä siltä, ettei kuvauslippukäytännölle taida olla Suomen harrastuspiireissä tilausta... Pitänee siis tyytyä maksamaan järjestäjille vapaaehtoisia avustuksia jonkin maksukanavan kautta jotenkin, tai vaikka yrittää ehtiä lähtöasemalle ostamaan lippu. :)
[/quote]

Mihin kameroin varustetut bussibongarit laittaisivat kaikki rahansa? Minäkin jos otan harrastebussin, on sen ajamisesta ja pitämisestä kuluja, ja aika harvoin ajelemisesta tulee lipputulojakaan ja kuitenkin äijät on tien varressa kameroineen täyttämässä muistikorttia. Miten heput saataisiin maksamaan rahaa minulle otetuista kuvista ja miten muille joita tuolla kuvaillaan?

Tässä keskustelussa tulee hyvin ilmi museojunaliikenteen vinoutuneisuus: lähtökohtaisesti puhutaan aina matkustajajunista ja museojunan kyydissä olemisesta. Olisin valmis maksamaan aika hintavia "kuvauslippuja", jos järjestyisi museo-JK-juna esimerkiksi kokoonpanolla Tka3+Gbk+Gbk. Jokin ulkomainen taho ajatti Tk3-vetoisen tavarajunan Jyväskylästä Haapamäelle 2000-luvulla, mikä osoitti museotavarajunan konseptin mahdolliseksi näissäkin erityisolosuhteissa. Hienoa olisi kerätä kotimaisin voimin kolehti museotavarajunan kuluihin ja nauttia näystä penkalta käsin.

”Kuvaus(lippu)maksu” tulee mieleen ihan paljon keskustelua aiheuttanut, yksityinen pysäköinninvalvonta eli ”pysäköinninvalvontamaksu”, olen itsekin saanut 2 tällaista, kummatkin paikoissa joissa auton lyhytaikainen pysäköinti ei ole häirinnyt ketään, toisen sain kun pysäköin auton kaverin porraskäytävän eteen ja kannoin kaverini kanssa 45 tuuman ”töllöä” hänen kotiinsa, ei kestänyt varmaan 5 minuuttia, kun jo joku oman talon ”pysäköinninvalvoja” iski, oli lauantai alkuilta. En ole kumpaakaan maksanut, kauheita ”ukaaseja” on tullut, mutta en kyllä laita senttiäkään rahaa näiden rosvojen tilille. Sen verran kun olen ymmärtänyt, niin nämä yritykset samoin kun ns. pikavippifirmat pyörivät pitkälti enemmän tai vähemmän pimeän rahan turvin. Toisessa tapauksessa sekä ”maksun” määrännyt että sitä perinyt firma pitivät majaansa Virossa!. No nythän kummankin toimialan firmat ovat alkaneet tehdä konkursseja.

Mutta tätä junakuvauksen ”maksukäytäntöä” voisi vielä hiukan laajentaa ja jalostaa. Olen netistä (Vorg?) lukenut, että henkilö otti kuvia (seisoi yleisellä tieltä) Espoossa Jorvin sairaalan vieressä sijaitsevan kotiseutumuseon rakennuksista, hetken päästä museolta tuli henkilö huutamaan että täällä ei saa ilman lupaa kuvata? (= ilman maksua), samoin olen lukenut käyneen panssarimuseossa Parolassa, kuvaaja oli kuitenkin tässä tapauksessa museon alueella?. Voiko tämä pitää paikkansa!?.

Eli myös VR:le voitaisiin antaa oikeus periä erillistä ”VRkalustonkuvausmaksua” siitä että sen kalustoa kuvataan (1 vaunusta pieni maksu, Pendosta suuri maksu), VRrata taas perisi ”radanrakennuksenkuvausmaksua” (suoran raiteen rakentamisen kuvaus halvempaa, vaihteen kalliimpaa), maksutositteen kävisivät sitten kuvaajaan kiinnittämässä yksityiset ”junankuvausvalvontayritykset” (JuHaReVi:n valtuuttamana katso alempaa). Lisäksi ao. kuvien oikeudet kuuluisivat em. tahoille, (vain yksityinen katselu sallittua) ja harrastajien pitäisi ne niin halutessaan erikseen ostaa itselleen. Toimintaa koordinoisi ja kuvapankkia ylläpitäisi JuHaReVi. Samoin vartiointiliikkeet (Poliisit määräisivät vain sakkoa) olisivat oikeutettuja perimään ”radallaseisomismaksuja”, Liikennevirasto taas perisi harrastelijoilta ”teräsverkkoaidanrakennusmaksua”, jonka tuotoilla koko rataverkko aidattaisiin 2 metriä korkealla aidalla (kiinteä vuosimaksu). Trafi taas velottaisi harrastelijoilta
”radallaseisisomisenkieltävientiukentuvienEUsäädöstenkäännösmaksua” (kiinteä vuosimaksu). Kaiken edellä olevan johdosta jouduttaisiin perustamaan tietenkin uusi virasto eli JuHaReVi (JUnaHArrastajienREkisteröintiVIrasto), jonka toiminta rahoitettaisiin ”YLEveron” tavoin. Ns. normaali-ihminen (joka en siis itsekkään ole) voisi ostaa R-kioskista ns. "kertakuvauslipukkeen", satunnaiseen kuvaukseen esim. perheestään laiturialueella.
 
Tätä kaikkea voidaan perustella myös sillä että nykyjään em. ”maksujen” potentiaalisten maksajien määrä on suuri, toisin kuin 60 luvulla jolloin ”maksumiehiä” oli vain ”kourallinen” (Tapsa M, Tapsa K Jussi K, Jorma R, ja joitain muitakin), joten maksujen merkitys nykyisessä taloudellisessa tilanteessa olisi myös valtiontaloudelle huomattava. Eikä voi myöskään unohtaa ”maksujen” käyttöönottoon liittyvää huomattavaa työllistävää vaikutusta.

Kun lisäksi edellä mainittuihin tehtäviin valittaisiin ensisijassa henkilöitä (tietävät maksurysät) joiden CV:sä olisi runsaasti mainintoja em. ”kolttosista” (2 vuoden karenssi ja 25:den ikä), niin moni harrastaja voisi lisäksi tehdä alalla elämänmittaisen hyvinpalkatun työuran, heillä olisi kuitenkin tunnistamisen vaikeuttamiseksi oikeus käyttää kulloisenkin VR:n johtoryhmään kuuluvien henkiloiden kasvonaamaria. Sorry luulin että on huhtikuun 1:nen päivä, mutta anteeksi vaan aika kornia (osin) on yllä oleva keskustelu.

Eikö kaikki ylläoleva ole helposti hoidettavissa, ilman mitään "lupalippulappusia" ko. museojunia opereroivien yhdistysten (taitavat kaikki olla niitä) ns. kannatusjäsenyydellä, ilman mitään kuvauslupia. Eli vaikka 10/50/100 euron talletus yhdistyksen tilille ja sillä sipuli. "Kulta, hopea tai pronssi" kannatusjäsen. Firman kuluiksi kelpaavasta "platinajäsenyydestä" voisi heittää varmaan 500 egeä ko. yhdistyksen tilille, paljon turhempaakin toimintaa joutuu moni yrittäjä sponssaamaan. Nimimerkki "omakohtaisesti kokenut".

Esim Vuonna X postipäällikön kanssa käytyjen "sopimusneuvottelun" jälkeen "pyytämättä ja yllättäen" käteeni löyty 10 000 markan (+LVV, silloin sellainen) Sponssorisopimus joka koski päällikön kiihdytys kuplavolkkari harrastusta (osat jouduttiin silloin tilaamaan Jenkeistä), seuraavana vuonna sama toistui, nyt sopimus oli 20 000 markan arvoinen (oli päässyt auto edellisenä kesänä aika huonoon kuntoon). Tämä siis niin, että en ollut käynyt minkäänlaisia neuvotteluja ko. asiasta. Oli vaan maksettava vaikkakin "hampaat irvessä". Eikä raukkaparka edes päässyt montaa kertaa suoran päähän, usein kone levis jo lähtöpaikalle tai alkukiihdytyksessä, öljyt tuli ulos jostain välistä, ja se oli siinä.

Tottahan tokikin, mutta museojunassa matkustavat saavat kahdenlaista, huomattavaa lisäarvoa verrattuna radanvarren spottailijoihin ja puolisatunnaisiin ihmettelijöihin. Ensinnäkin he saavat kuljetuspalvelua kuvauspysähdyspaikalta toiselle, joka maksaa – se maksaa kuljetuspalvelun tuottajalle eli museoliikennöitsijälle yhtä hyvin kuin se maksaisi matkustajille, jos he joutuisivat sen sijaan tekemään matkan omin neuvoin. Toisaalta junanvaunujen sisällä matkustajat pääsevät naattimaan wanhanajan junamatkan tunnelmasta kaikkien aistiensa täydeltä. Kuvitellapa vaikka häkämyrkytystä Dr13:n vetämän vanhan, peltisen pikajunanvaunun sisällä – sellaista elämystä ei penkalta käsin löydä.


Ymmärtääkseni se ei ole sattumaa. Luullakseni tämä mainittu vinoutuneisuus johtuu edellä kuvaamastani käytännöllisestä erosta, joka on olemassa museomatkustaja- ja museotavarajunan välillä. Museojunissa matkustaessa huomaa sen lisäksi hyvin, että suuri osa museojunien matkustajista on tullut vain fiilistelemään ja nauttimaan historiikkikyydityksestä. Kaikilla ei edes ole kameraa föleissänsä. He ovat tyypillisesti vanhoja lättäjunien vakiomatkustajia tai eläkeläisrautatieläisiä. Kyllä silloin ennen vanhaankin matkustajajunat koskettivat huomattavasti useampaa ihmistä ja riipaisivat syvemmältä kuin tavarajunat.


Kyllähän museotavarajunat ovat hieno ajatus, sit en kielläkään – mutta en vain siltikään oikein jaksa uskoa, että maksamiselle alttiita kuvaajia löytyisi riittävästi, tai että kuviossa olisi pidemmän päälle mieltäkään. Luonnollisempi rahoitusratkaisu olisi minusta se, jos onnistuttaisiin edes joskus myymään teollisuudelle tavarankuljetuspalvelua museokalustolla, eli jokin määrätty vakkarijuna olisikin sen kerran muodostettu museaalisesta kalustosta. Silloin museoliikennöitsijäkin saisi ihan oikeaa rahaa, eikä pienen – erikseen ymmärrettävistä hahmoista koostetun – kuvaajajoukkion täytyisi maksaa muutamasta diaruudustaan aivan kohtuuttomia. Onhan tässä parina suvena kai vähän siihen tyyliin tapahtunutkin, kun Ukko-Pekka (http://www.vaunut.org/kuva/65389) ja Huru (http://www.vaunut.org/kuva/76715) täräyttivät maailman täysin täyteen sauhua, kiskaistessaan menemään parit tavarajunat Hankopaanalla. Siitä olisi vaan voitu vielä hiukan jalostaa edelleen, niin että kyseisten junien vaunustotkin olisivat olleet museaalisen näköisiä. Vieläköhän VR:n omista romuista saisi koottua kasaan vaikkapa kokoonpanon Dr13 + 21 Ocpp…?