Resiina-keskustelu

Varoitus: En ole minkään sortin pro, tarina koskee vain kuvasarjan ”hullutusta” 70-luvulta.   Jussi säästi kommentillaan minut yrittämästä selvittää mv-kuvan ”värimaailmaa”. Ei tule ajateltua , että eri väreille herkkiä emulsioita oli paljon. Miten oli Suomessa? Sattuma jakoi naapurikseni ensimmäisessä työpaikassani  erään eläkeläisen, E.E:n, joka oli aloittanut valokuvaukseen tutustumisen tsaarin aikana Pietarsaaressa valokuvaajan pimiöapulaisena. Hän oli sittemmin mm. käynyt junalla Uudessakaarlepyyssä seminaarin kurssin kuvaamassa. Hänen kertomansa mukaan myynnissä oleva lasinegatiivivalikoima oli suppea. Lisäksi ne olivat kömpelöitä. Ensimmäisen liitteen negatiivilaatikko painaa puoli kiloa. Siis , 36 kuvaa painaa 1,5 kg!  Hänen mukaansa ortokromaattisen emulsion suosio liittyi kehityksen helppouteen: Kun sai valossa kehittää, saattoi samalla korjata valotusvirheitä. Negatiivienkin kehitys piti yleensä tehdä itse. Ammattivalokuvaaja valitsi tietenkin materiaalinsa kohteen mukaan. Sanotaan , että luontokuvaaja  I.K.Inha toi Wienistä mukanaan kymmeniä kiloja lasinegatiivejä. Nyt huomaan, etten kysynyt naapuriltani monia tärkeitä asioita. En kunnolla edes kameroista. Hän käytti kuitenkin isoja levyjä. Rautatiekuvat ovat eräänlaisia maisemakuvia. Tavanomainen puna-viherherkkyys lienee voimassa. Sarjan kuvia olen tässä suhteessa koettanut olla käsittelemättä. Ensimmäisen levykamerani ostin kirppikseltä. Se oli sietämättömän halpa. Seuraavaan ”löytöön” ihastuin. Kunnon ymmärrettävää mekaniikkaa, niin kuin perunannostokoneessa.  Tämän kameran mukana seurasi taidokkaasti askarreltu puinen jalusta, sekä lasinegatiivikasetteja. Kului vuosi, pari, ennen kuin ällistyksekseni sain tietää, että lasinegatiivejä myytiin vielä. Ja niin tänäänkin, netistä löytyy hintaan 1 euro per laatikko. Tosin Italiasta asti. Oli kokeiltava näitäkin kameroita. Kasetit sopivat kumpaankin. Kun ortolaseja voi vielä kehittää punavalossa,  juttu oli ihan yksinkertainen. En tosin silloin löytänyt kehitysohjeita. Hyllystä otettiin vain kehitettä. Yhden pankromaattisen laatikon kylkeen on veli raapustanut ohjeen:  Rodinal 25:1 40 min. Lasinegatiivit tuntuivat olevan kovin herkkiä mm. valumisvaurioille. Kasettien lataaminen oli helppoa. Kalvoa ei tunne hyvin sormella, mutta lasit ovat laatikossa pareittain, kalvot vastatusten.
Nämä kamerat käyttävät 9x12 levyjä, eli ns. ”neljänneslevyä”. Ei niillä pääse sellaisiin huikeisiin tuloksiin, kuin isommilla. Levyt olivat melko halpoja, kuten kameratkin, ja optiikat. Kamerat kehittyivät nopeasti, 30-luvulla sai jo kinofilmikameroita. Pieneen kameraan oli helpompaa rakentaa hyvä valovoima, ja nopea suljin. Isomman kameran 1/200 kertoo yrityksestä tähän suuntaan. Isohko negatiivi sopii maisemakuvaukseen, ja lähikuvausominaisuudet vaikkapa perhosten kuvaamiseen. Vaikuttaa  tosi harrastajan pienen budjetin kameralta.
Molemmat kamerat lienevät 20-luvulta. Ihageen ”Compur”-suljinta tehtiin vuoteen 1928. Viimeisiä lasilevyjä kai myytiin 50-luvun alussa. Negatiivit olivat siis 20 vuotta vanhoja kuvatessani niillä. Liitekuvissa eräänlainen kalustoesittely. Valon mittaamiseen käytin tavanomaista erillistä valotusmittaria. 20-luvulla  sekin piti tehdä sormituntumalta.
Liite tk: Pimiölamppu, lasinegatiivi ja avaamattomia pakkauksia.
Liite tl: Pieni kamera, eli Merkel Metharis , ”karvalakkimalli”.
Liite tm: Merkelin objektiivi. Ethar sulkimessa on: T, B, 100, 50, ja 25  merkinnät.  Viritys, sekä laukaisu tapahtuvat samalla vivulla, tai lankalaukaisijalla. Objektiivin halkaisija on luonnossa 18mm.
Liite tn: Valmistajanlaatta on usein kätketty rungon sisään. Tämä lienee kiinnostanut vaatimattomana mallina kameraharrastajia kovin vähän, siitä ei löydy mainintaa enemmän tunnetusta McKeown´s luettelosta.

Isompi kamera on Ihageen laattakamera. Nykyisin käytetään usein vanhanaikaisen valokuvauksen juhlallisuutta korostavana tekijänä  salaman laukaisua päivälläkin.
Tässä kamerassa ei ole lainkaan salamatäsmäystä. Käytettiin siis aikavalotusta käsilaukaisun kera. Toinen tapa on mustan peitteen käyttö, se lisää mystisyyttä.
Kameran paras tähtäys todella tapahtuu kasetin tilalla olevan mattalasin avulla, ihan kuin nykyajan digipokkareissa. Toki kuvan näkee varjossa paremmin, mutta sitten vaihdetaan tähtäyslasin tilalle kasetti, avataan se, eikä kuvaajan tarvitse enää kykkiä viitan alla. Toki tumman vaatteen alla sitten kasetin vuodot vähenevät.
Liite to: Ihagee lähikuvausasennossa. Vetopohja on ruuvattu eteen, optiikka vedetty postikorttiasentoon, ja eteen on vielä lisätty  lähilinssi. Voimakkaammalla lähilinssillä aiheen koko on suunnilleen tulitikkuetiketin kokoinen. Avattu ”sport”-tähtäin on kätevä mm. vetureita kuvattaessa. Liitteiden termit ja lainaukset ovat vuode 1938  ”Isosta Tietosanakirjasta”, tuomassa aikakauden väriä.
Liite tp: Vasemmalla takana kasetteja, yhdelle lasille. Keltasuodatin, ja lähilinssi suodatinpidikkeessä. Takana käsityöltä vaikuttava jalusta. Keltasuodatin oli ainoa mukana seurannut suodatin. Kukapa ei olisi ihaillut kesäpilviä vanhoissa mv-kuvateoksissa? Jalustakierre on näissä vanhoissa kameroissa nykyistä suurempi tuumakierre. Sovitteita saa helposti. Kameran nimitys 30-luvulla:  Paljekamera (käsikamera, kansikamera)
Liite tq: Objektiivi on vaikuttava,  45 mm halkaisijaltaan:  Meyer Görlitz  Anastigmat  Trioplan  1:3,5  F= 15 cm. Vihreät kirjaimet: A = objektiivin siirtoruuvit (vinoa tähtäystä varten), B = tarkennusnuppi, C = päätähtäin ja vesivaaka.
Loput ”kellotaulun” avulla:   7.30 = laukaisuvipu , l. näppäin   9.00 =   valotusajan säädin ( T,B aikavalotus, I tuokiovalotus)   10.30 =  vanunkinäppäimen istukka   12.00  =   tuokiovalotuksen säädin  1 2 5 10 25 50  100  200        13.00   =  himmenninasteikon osoitin/säädin   3,5  4,5  5,6  8  11  16  22     15.00  =   sulkimen viritysvipu
Liite tsk: lainaus ”Isosta Tietosanakirjasta” vuodelta 1938, objektiivitekniikkaa:

Mielenkiintoisia kokeiluja lähes kadonneelta ammattivalokuvausperinteen osa-alueelta. Kiitoksia!
Kurkistin ensimmäisen suomenkielisen Tietosanakirjan X osaan vuodelta 1919 (11 -osainen sarja alkoi 1909, ja on tehty sensuurin lainkaan häiritsemättä).  Siinä on valokuvauksesta ja välineistä nelisen sivua ja värivalokuvauksesta sivu. Kopioin ja toimitan sivut joskus (tai pyynnöstä pikemminkin).
Tampereen pätevin /parhaiten varustettu valokuvausliike taisikin olla E.M.Staf, samoilla nurkilla kuin Kanninenkin.
Kanninen kuvaili +teki kuvia Tampellalle ja Staf Lokomolle, mutta kaiketi myös toisin päin.

Huomasin vasta nyt kirjoituksesi. Mielenkiintoista tuo Rodinal 25:1 40 min. on aika vahva sekoitus! Ehkä lasinega on eri asia. Kinofilmille riittäisi  +20 C liemessä joku 8 minsaa tuolla suhteella. Rodinal on vieläkin hyvä ja säilyy. Pitää vain ostaa Saksasta.

Miksi Saksasta? Telefoton Agfaphoto R09 on ihan samaa kamaa. Samoin Foma R09 ja monet muut.

Sieltä voi samalla ostaa muutakin kamaa. Yksittäinen tavara ei juuri kannata, lähetyskulut ovat aika merkittävät. No, maksaa se netistä tilaaminen Suomessakin joku 7 ekeä per lähetys.

Lähikauppias myi 1960-luvulla paljon saksalaisia  filmejä ja kemikaaleja. Oltiin hänen ”armoillaan”. Se on nostalginen juttu, tuo Rodinal. R14-filmiä käytin joissakin jyrkkyyttä vaativissa kopiotöissä. Kehitys oli varsin normaali, mutta lasinegatiivirasian kirjoitus on varoitus, harvasta pimiöstä saattaa lähteä leffaan. R14:kin oli saksalainen tuote, tuskin enää saatavissa. Siitä liitän kuvan, ehkä senkin joku kokee nostalgiseksi.
Taustakartta on vuodelta 1951, (topografikunta), siinä on tuo hauska symboli, ”vinttikaivo”, Launeen lähteen merkkinä. Raidemerkintä, jossa valkoisella pätkällä on yksi poikkiviiva tarkoittaa ”moniraiteinen”.

Jugoslaavituotehan tuo R14 on, kuten paketissa lukee. Fotokemika teki Efke-filmiä 2012 kesään asti, itsellenikin tuttua tavaraa.