Resiina-keskustelu

Katsokaas tätä ihmettä! Uudenvuoden aattona tälläisiä ilmaantui junatoimistoon rasiallinen:

http://imgur.com/bzMN8sp

http://imgur.com/LvRULZd

Isot pojat tiesivät kertoa näiden olevan kiskomiinoja tai -pommeja. Kukaan ei oikein osannut enää kertoa mikä merkitys näillä on ollut, muu kuin uuttavuotta ratapihalla viettävien vaihtotyökippareiden viihdyttäminen. Yksi teoria oli että toimivat seisopasteina. Kun pyörän alla pamahtaa niin kuski tietää olevan kohdalla.

Kyseessä siis on pieni pommi mikä laitetaan kiskolle ja kun veturilla ajaa yli niin mossahtaa. Todella vaatimattomasti.

Onko kellään tietoa mistä mahtaa olla kyse?

// otsikko korjattu

Ainakin vielä vuoden 1957 Jt:ssä noita paukkuopasteita käsitellään.

Wikipediakin tietää jotain:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Paukkuopaste (http://fi.wikipedia.org/wiki/Paukkuopaste)

paukkuopaste! helpottaa kummasti kun tietää oikean termin, kiitos tästä!

Haha! :D

Venäjällä paukkuopasteet on edelleen käytössä, niitä löytyy mm. Allegron ohjaamosta.

Ja jokunen vuosi niitä on käytetty Helsingin Käpylässä jonkun museoratikka-ajon yhteydessä. Niiden laukeamiseseen liittyen oli ihan hauska valokuvakin :)

Ei ole pelkkä paukku. Rasiassa on, ainakin joissain malleissa 3kpl cal. 22 patruunaa, luoditonta ja lisäksi alumiini(magnesium?-)jauhetta. Lapsuusajan "leikeistä" muistan tuon alu-pulverin palavan, leimahtavan hyvin kirkkaalla, sokaisevallakin väläyksellä. Varsinkin silloin, kun se oli sekoitettu johonkin ruutiin*. Paukkuopaste oli siis myös kirkasvalo-opaste. *Pulveria ostimme maalikaupasta (Renska)"pronssimaalijauhona". Niin tehtiin alu-värit siihen aikaan. Muutkin värit omine väripulvereineen.
Ps. *Eräs oli Fegabit, tjsp, rikkaruohomyrkky, myytiin kilon paketeissa. Tähän sekoitettiin pölysokeria ja tarvittaessa tuota alua. Sitten jostain syystä Fegan myynti lopetettiin...Ainakin Riihimäellä.

50- ja 60-luvulla asuin Pieksämäellä Kangaskadulla ihan veturitallien vieressä. Ainakin parina uutena vuotena muistan meidän vekaroiden olleen talleilla syynäämässä, kun tallipäivystäjät puolen yön maissa asensivat kiskoille pitkän rimpsun paukkuopasteita ja sitten vaan höyryveturilla yli. Minusta pamaus ei ollut pelkkä tussahdus vaan oikein kunnon jytky, saattaa olla, että aika on kullannut muistot

Ja niitähän piti koetella vuosittain tietyn ohjelman mukaisesti. Mikä olisi otollisempi ajankohta kuin vuodenvaihde... Kokoa yksi erä, ja voit todeta että kahden vuoden koettelut on hoidettu kerralla. Näin minulle on kerrottu koettelun hoidetun ja kerran itsekkin tällaista seuranneena.

Muistelisin näitä pamautetun joskus Haapamäellä ja kyllä pamaus oli aika kova, jos vain rasia on kunnossa. Väsähtäneet saattavat sitten olla juurikin melko vaatimattomia. Vähän veikkaisin, että noin hyvän näköinen rasia pamahtaa oikein kunnolla.

Youtubesta löytyy muistaakseni Pietarin Lasten rautatieltä kuvattu pätkä, jossa TU2-veturi laukaisee pitkän rivin paukkuopasteita. En jaksa enää tänään haeskella, ehkä joku löytää.

Ja toinenkin perinnehän näihin liittyi: Useilla varikoilla oli muiden veturimiesten tapana, kun uusi kuljetttaja lähti ensimmäistä kertaa kuljettajana matkaan jemmata johonkin tuollainen paukkurasia. 

Ja kuvan paukkurasia näyttää olevan valmistettu vuonna 1978.

Muistan kuulleeni vielä yhden perinteen: kun veturinkuljettaja oli lähdössä eläkkeelle, viimeiselle työreissulle lähtiessä saattoi pyörien alla pamahtaa pari paukkurasiaa.

No niin, uusilla silmillä:

http://www.youtube.com/watch?v=7sDIhKgmjVg

Kannattaa hypätä noin kohtaan 2:30, alussa ei tapahdu mitään.

Muistelen kuulleeni, että eräs uraansa aloittava kuljettaja oli tietoinen moisesta juhlallisuudesta. Tarkasti edessä olevaa raidetta useamman kymmen metrin matkalta, eikä löytänyt mitään - hieman pettynyt oli tietenkin. Lähti liikkeelle ja paukunta alkoi - olivat pirulliset työtoverit sitoneet nuo paukkuopastinrasiat veturin pyöriin kiinni.

Tuollainen paukkurasia-tapahtuma voisi olla mielenkiintoinen juttu vaikka Minkiön Höyryfestivaaleilla joskus!

Mutta ei lähtiessä, vaan ajon lopuksi.

http://www.youtube.com/watch?v=a0nh86B4Avc
tuossa ilmeisesti kyseiset paukkuopasteet on käytössä  ::)

Oooohhhh!!!!! :o Miksei Suomessakin oo noin näyttäviä tapahtumia!!! Waauuu!!! :)

Mistähän tuossa on kyse?

Jean Marcin viimeinen juna ennen eläkkeelle lähtöä.

Tässä on toinen: https://www.youtube.com/watch?v=MBulGQ-G1Ws
Videon alussa näkyy kun "pommit" ranskaksi pétards asetellaan kiskoille.

Löysin 1960 -luvun kouluvuosinani Järvenpään silloisesta kauppalan-kirjastosta paksun teoksen, joka sisälsi runsaasti tietoa rautateistä. En enää muista kirjan nimeä, mutta se taisi kuulua suurempaan kokonaisuuteen "Keksintöjen Kirja". Siinä oli opastinjärjestelmien osiona kuvattu myös PAUKKUSIGNAALIT.
     Nämä eivät nimittäinen olleet mitään sirkusjunien vakiokalustoa, vaan todelliseen tarpeeseen. Jos radalla havaittiin jokin este, ja tiedettiin junan olevan tulossa, ja varsinkin jos lähellä ei ollut kiinteitä opastinlaitteita, tai sellainen oli rikki, ja mahdollisesti vielä pimeääkin, niin silloin vietiin kiireen vilkkaa radalle paukkuopastimet lähestyvän junan suuntaan niin pitkälle kuin ehdittiin. Paukkuopaste -rasia asetettiin kiskon harjalle ja kiinnitettiin siihen lyijyliuskoilla, joilla tämä akustinen signaali oli varustettu, kiepauttamalla ne kiskonpään ympärille kahden puolen.
     Kun junan veturi ehti ensimmäisen rasian kohdalle, tämän sisältö räjähti äänekkäästi pamahtaen. Ohjesäännön mukaisesti, kuljettajan ei tarvinnut kokonaan pysäyttää junaansa, vaan matkaa sai jatkaa alhaisella nopeudella "mitä suurinta varovaisuutta noudattaen, ja ahkerasti höyryvihellintä käyttäen". Jos kohta seurasi uusia pamauksia niin se tarkoitti että matkanteko loppuu siihen ja lähdetään tarkastamaan, mikä siellä nyt on hullusti.
     En tiedä kuinka myöhään näitä on Suomessa tosi tarkoituksessa käytetty. Omassa hyllyssäni on yksi toinen Keksintöjen kirja, nimittäin Tiet ja maakulkuneuvot WSOY painettu Porvoossa v. 1932.
     Ehkä näitä mainioita teoksia viellä löytyy joistakin divareista.

Briteissä (ja kaikesta päätellen myös Ranskassa) näitä poksahtelijoita käytetään edelleen.

Minun ymmärtääkseni ainakin vielä vuonna 1978 jokaisella resiinalla rataa tarkastavalla ratavahdilla oli punaisen lipun lisäksi paukkuaski matkassaan. Kyseiseen vuoteen loppui työsuhteeni ratavaltioon.

Korjatkaa, jotka olette paremmin perehtyneet vanhojen ohjesääntöjen mukaiseen liikennöintiin, mutta käsittääkseni asia oli näin:

Ennen sotia eli ainakin vielä 1939 tapana oli ensinnäkin, että tavarajunissa oli aina konduktööri, ja hänelle oli oma vaununsa. Konduktööri oli tällaisen junan päällikkö ja siitä on aikanaan väännetty monta vitsiä, kun konduktööri oli sanonut kuljettajan olleen hänen mukanaan; vitsin kärki kohdistui siihen, kuka oikeastaan oli kenenkin mukana. Varmasti konduktöörillä oli esim. järjestelyjunissa, jonka tyyppisiä monetkin tavarajunat taisivat siihen aikaan olla, tärkeä tehtävä pitää junan paperit, kuten rahtikirjat, järjestyksessä ja risteysasemilla luovuttaa dokumentit junatoimistojen käyttöön.

Liikennöinti poikkesi silloin turvallisuusajattelultaan täysin nykyisestä. Junia (ainakin tavarajunia) lähetettiin linjalle, olikohan 15 minuutin välein peräkkäin, ilman, että olisi ollut tietoakaan edellisen junan pääsemisestä seuraavalle asemalle tms. Junat kulkivat siis peräkkäin linjalla ilman suojastusta tms. ja niin kauan, kun mitään poikkeuksellista ei sattunut, liikenne toimi ilmeisen hyvin.

Mutta sitten kun jotain poikkeuksellista sattui, ja juna joutui pysähtymään linjalle, sanokaamme paria, kolmea minuuttia pidemmäksi ajaksi, oli kohduktöörin lähdettävä varoittamaan takana tulevaa junaa. Tämä tapahtui viemällä juuri nämä paukkuopasteet jonkun metrimäärän päähän seisovasta junasta (800 metriä??) ja jäätävä niiden luo näyttämään Vaara -opastetta. Näin estettiin peräänajo.

(Vanhat Jt:ni ovat tuolla varaston perän arkistohyllyssä ja sieltä olisi voinut tarkistaa asian, mutta: väittäisin, että ainakin 1969 Jt:ssä on vielä määräys tästä vaara-opasteen näyttämisestä yhdessä paukkuopasteiden käytön kanssa.

Junien peräkkäinen kulku kiellettiin mahdollisesti sodan puhjettua, kun valoja sai käyttää hyvin rajoitetusti ja liikenne oli muutenkin epäsäännöllistä, mutta vilkasta, Perässä tulevan junan varoittamisen tarpeen poistuttua tavarajunista poistettiin konduktöörit muistaakseni 1947, ja tällöin konduktööriammattikunta lanseerasi näille konduktöörittömille tavarajunille nimen "aavejuna", koska mainitun ammattikunnan näkökulman mukaan tavarajunassa ei enää "ollut ketään". Huomattakoon, että kuljettaja ja lämmittäjä ovat tämän tulkinnan mukaan epähenkilöitä eli "ei ketään" eli juna kulkee ilman henkilökuntaa  ;)

Olisin kiitollinen, jos tarkempia tietoja omaavat vorgilaiset täydentäisivät näitä vähäisiä tietojani vanhasta junaliikenteen hoitotavasta, johon konkreettisesti nämä paukkuopasteetkin siis liittyvät.

Minulla on sellainen aika varmakin muistikuva Helsingin Sanomain uutissivulta mahdollisesti 1950-luvun lopulta, että Lapissa jossain Rovaniemen itäpuolella radankorjausporukka oli ollut korjaamassa rataa, ja jossain vaiheessa oli alettu ihmetellä, kuka on käynyt varastamassa radankorjaajien mukana olleita paukkuopasteita ison määrän. Taisipa poliisikin tutkia asiaa. Jonkun päivän kuluttua lehdessä oli uusi uutinen, että varkaus oli ratkennut: Korpit olivat kiinnostuneet paukkuopasteista ja fiksuina lintuina olivat kuljettaneet niitä omaan varastopaikkaansa.

Näitä pateja taisi tehtailla sama pulju, joka teki myös Tulenosoituspanoksia ja niiden edeltäjiä, Paukkukäsikranaatteja PV:lle. Nimeä en tiedä, mutta PV:n pateja teki toki myös VPT ja näissä kaupallisissa luki Pikro, molempia tuli keräiltyä 70-luvun alkuvuosina ja muistaakseni näkemissäni paukkurasioissa olisi myös ollut Pikron leimat. Varsinainen leimahtava massa Pikron TOPeissa räjähti, VPT:n kamoissa leimahti, eli kyytipoikana oli varmaan Fegabitia, eli kaliumkloraattia, joka riittää sinällään sytyttämään magnesiumjauhon junan painosta. Tai alumiinijauhon, magnesium on ehkä liian herkkää sekoiteltavaksi.

Itse sekoittelin punaista fosforia kaliumkloraattiin ja seos räjähti yleensä sekoitusvaiheessa, ihme, että on näkö ja raajat tallella. Fosforipalovammat ovat sellaisia, etten suosittele kenellekään, kama ei sammu ennenkuin palaa loppuun. Sokeri ja vessapaperi olivat polttoaineena ok, TNT-rouhekin saa kivasti lisävirtaa, mutta en suosittele sekoittelemaan niitä edes märkänä, edellisen happojäämät voivat tehdä temput kaman kuivuessa...

Fegabiitin myynti maatalouskaupoista pojille lopetettiin. Ainetta käytettiin oikeasti lähinnä rikkaruohojen torjuntaan. Monet sormet ehti kuitenkin leikeissä irrota.

Videoklippien mukaan näissä paukkuopasteissa syntyy runsaasti savua ja palaminen näyttää hitaalta.  Tuli mieleen ensin mustaruuti, mutta pitäisi päästä haistamaan savua!

Tykistön koulutuksessa käytettiin todella maaliryhmän välineinä tulenkuvauspommeja, jotka tuottivat runsaasti visuaalisia signaaleja, valoa ja savua. Pommit itse olivat pieniä pahviputkia, jotka sytytettiin vetämällä tulilangan päässä oleva raapaisupinta narulla. Tulilangan paloaika oli pitkä, taisi olla jopa 7-8 s. Sellaisia sitten heiteltiin tulenjohtueen iloksi. Varmaan samantyyppisiä nämä paukkuopasteet palavalta materiaaliltaan ovat.

Mikähän noissa paukuissa oikein viehättää? Poikasena kehiteltiin ties minkälaisia: Kun tulitikun "rikkipäätä" purettiin pienoiskiväärin hylsyyn ja lekalla iskettiin, niin sekin paukahti.
Myöhemmin ajattelin innostuksen liittyvän juuri koettuihin sotiin, mutta homma jatkuu.
Nykyisin itketään sitä, että ilotulitteiden ääntä on haluttu vähemmäsi, ja se nyt on ihan
kamalaa jos vetureiden tai formuloiden ääni vaimenee.

Kyllä ja vielä "nyrkkärit", puukapula, jonka päähän oli upotettu 7,62-kiväärinluoti, lyijytäyte pois sulatettuna. Tilalle tulitikun "matskua" ja vielä pahvinaula. Talkkari oli aina niin iloinen, kun näki seinissä mustia rinkuloita, niiden keskellä valkea täplä...

Tulenosoituspanos eli top.

TOP. Paukkuvassa päässä punainen hylsy, varsi keltainen ja irrotettava suojahylsy sininen, uudemmissa (lällyissä) ruskea. Aikatulilangan paloaika melko tarkkaan 5 sekuntia, yksi tuttu menetti peukalonsa kun pojat yrittivät saada niitä paukkumaan ilmassa ja tuli sekunnin laskuvirhe. Peukkukin löytyi seuraavana päivänä, mutta 70-luvun alun lääketiede ei pystynyt yhdistämään komponentteja. Top nakkaa valtion teräskypärän reippaasti kuusenlatvoja korkeammalle ja hihna kannattaa jättää auki, ettei Wärtsilä jää killumaan latvaan, kuten meillä kävi...

Otsikon alle mahtunevat ne kataluudet, joita sissimme harrastivat Muurmannin radalla ja Koiviston seuduilla 1941-44. Tuli vaan mieleen, että millaisia latinkeja ja sytyttimiä tuolloin oli käytössä? Omien pv:n aikaisten tutkielmieni mukaan kilo TNT:tä ei tee K30 -kiskoon kuin pienen katkoksen ja en usko sissien retuuttaneen repuissaan kymmeniä kiloja äyhöä, pitihän rätei ja varalippaitakin olla sopivasti... kiskon päälle asennetut sytyttimet ja kylkiin asennetut paukut olivat sitäpaitsi helppo havaita ja joissakin tapauksissa käytettiin myös aikaviritystä, eli juna saattoi tipahtaa vasta parin päivän päästä, eli pakomatkaan saatiin passelisti aikaa. Noista virityksistä ei ole hirveämmin tietoa kirjallisuudessakaan.

Ihan kiintoisa aihe. En ollut Intissä pahemmin räjähteiden kanssa tekemisissä, mutta siviililueskeluissa asia on kiinnostanut.

Mitenkähän esim. kiskonjatkosten kohdalla; silloin ei hitsattua kiskoa ollut ja luulisi kiskonjatkoksen alla olleen kilon tnt:n saavan jotain ei-rakentavaa aikaan.

Jenkkilässä ovat toisen maailmansodan aikoihin vähän tuollaisia juttuja testailleet, ja tehneet aiheesta koulutusvideon: https://www.youtube.com/watch?v=D-8gV4DJZUw

Vaatii melkoisen pätkän puuttuvaa kiskoa, ennen kuin juna ei selvitä tehtävää. :)

Riippui kaukopartion tehtävästä oliko tiedustelu- vai joku muu tehtävä; useimmiten tiedustelu. Jos oli tuhoamistarkoituksia, niin porukalla, yleensä n. 10 miestä, oli enemmän räjähteitä mukanaan. Heidät heitettiin lentokoneella jollekin sopivalle järvelle. Räjähteet jaettiin tasan jokaiselle. Helposti kulki yhteensä 10-20 kg räjähteitä. Niistä sai useita kohtalaisia pommeja. Pommit voitiin laukaista aikatulilangalla, aikasytyttimillä (happosytyttimiä) tai painesytyttimillä (räjähtää kiskon alla vasta veturin painaessa kiskoa). Isot pommit piti peittää ja naamioida hyvin kiskon alle, koska ratoja valvottiin. Paljastumisen välttäminen oli tärkeää tehtävän onnistumisen kannalta. Pientä "kiusaa" voitiin tehdä kiskoliitoksia katkomalla n. 1 kg:n annoksillakin, mutta sellaiset oli aika nopea korjata. Yleensä tarkoitus oli saada suistettua koko juna kiskoilta, ja huoltokuljetusten hidastaminen.       

Kakkoskapinassa oli siis pioneereilla/sisseillä kehittyneemmät vermeet kuin -85 neuvostosuomen pioneereilla? Meillä oli vaan sytyttiminä -65 sakaran ja lankamiinan bakeliittirunkoiset (jälkimmäinen ainakin syvältä, liian jäykkä laukaisu) ja telamiinan -77 kuulavarmisteinen mötikkä. Kaikki herkät jutut piti improvisoida sähköllä ja paukkuilmaisimia tuli kynsille n kappaletta treenaillessa, silloin oli vielä pienvirtanallit, jotka suuttuivat jopa intin villapaidan varauksesta.