Joskus kiinnitän huomiota siihen, että junakuvat, varsinkin sähkö ym. sellaiset, ovat kuvassa ikäänkuin paikalleen pysähtyneitä. Tässä tarkoituksessa tarkastelen hieman, mitä Vilho Setälä kirjoitti 1940-luvulla liikkeen kuvaamisesta. Blogissani joitakin omia esimerkkejä:
http://rautatiehistoria.blogspot.fi/Setälä, Vilho: valokuvaus 1940 s. 454 :
Kiivaassa liikkeessä olevasta jäsenestä eivät silmämme aina erota yksityiskohtia – koko jäsen sulautuu pelkäksi hämyksi, ja tämä hämy juuri antaa voimakkaimman liikkeen mielikuvat. Emmekö saisi käyttää samaa keinoa valokuvauksessa? Keino voi tuntua kenties arveluttavalta siksi, että taiteilijat ovat tuskin koskaan turvautuneet tähän liikkeen ilmaisuun - ja ihmiset ovat tottuneet katsomaan kuvia kuten taiteilijat ovat opettaneet. Muta valokuvauskin saa opettaa yleisöä – ja on paljon opettanutkin. Ja opettaa yhä edelleen. Niinpä ei tarvitse pelätä kiivaasti juoksevan eläimen jalan piirtymistä epäteräväksi – ehdoton terävyyv saattaa vaikuttaa jäykältä ja elottomaltakin.
Koneellisille laitteille, - junille, autoille, laivoille – on löydettävä muunlainen liikunnan merkki. Jäljelle jäävä savu tai tomupilvi ja aaltokolmio tai tyrskyt kokassa ovat luontevia ja mileti aina itsestään tarjoutuvia. On kuitenkin pieni seikka, joka tekee helposti parhaankin auton tomupilven tehottomaksi, tajuamme sen ehkä vain merkiksi tuulisesta säästä. Pyörän puolat näet piirtyvät terävästi, jos itse vaunu on teräväpiirteinen. Tässä ei auta muu kuin koettaa saada puolat näkymättömäksi tavalla tai toisella. Valotusaikaa on siis pitennettävä. Mutta liikkuva esine on huomiomme keskus – se on saatava niin teräväksi kuin mahdollista. Siis on tähdättävä myötäilemällä ja annettava taustan hämäytyä. Keino on vaikeahko, mutta ei niin mahdoton kuin kokematta luulisi. Ja tuloksiin voi päästä kaikkein yksinkertaisimmalla ”laatikolla”.
