Koko sähköverkon kuormittaminen näkyy taajuuden alenemisena. Silloin ensin Suomessa suuret vesivoimalat ja myös koko pohjoismainen taajuussäätövoimalapooli alkavat laittaa lisää onkaa verkkoon, ja taajuus nousee.
Pitääköhän tuo nyt tarkasti ottaen paikkansa vai kirjoititko hieman huolimattomasti?
"Taajuuspoikkeama
Nimellistaajuuden ja todellisen taajuuden välinen ero. Normaaleissa käyttöolosuhteissa taajuuden sallitaan vaihtelevan välillä 49,9 - 50,1 Hz." (Fingridin verkkosivut)
Eikö pikemminkin pitäisi puhua jonkinlaisesta jättämästä verkkotaajuuteen nähden? Voimalaitosten koneet lienevät ns. tahtikoneita, ja niissähän on sisäänrakennettuna ominaisuutena, että jos generaattori on säädetty käymään 50,0 Hz nopeudella, ja kuormitus lisääntyy, niin verkko alkaa ikään kuin jätättää eli syntyy vaihesiirtoon verrattavaa (en tiedä sille sähkövoimateknistä termiä), ja generaattori puskee automaattisesti enemmän onkaa sähköverkkoon, sen jättämän mukaisesti.
Kirjaimellisesti ottaen kirjoittamasi vastaisi epätahtikoneen toimintaa ja tällöin taajuus muuttuisi, mutta kyseessä ovat tahtikoneet.
Eli taajuus ei varsinaisesti pienene eli kyllä niitä aaltoja tulee edelleen 50 sekunnissa.
Vaihtosähköverkon taajuus alenee kyllä sitä kuormitettaessa, se on aivan perusseikka eikä ole missään suhteessa tulkinnanvarainen asia.
"Taajuuden sallitaan normaalitilanteessa vaihdella 49,9 ja 50,1 hertsin (Hz) välillä. Mikäli verkon taajuus on alle 50 Hz, kulutus on tuotantoa suurempi. Vastaavasti taajuuden ollessa yli 50 Hz, tuotanto on kulutusta suurempi. Tehotasapaino ylläpidetään taajuusohjatuilla reserveillä sekä manuaalisesti toteutettavilla säädöillä."
http://www.fingrid.fi/fi/verkkohankkeet/kantaverkonABC/Sivut/ABCtaajuuden_yllapito.aspxJättämä on periaattessa sama asia, mutta vain yhden moottorin sisällä. Moottoriin syötettävä lisäteho korjaa sitten toivottavasti jättämää. Ellei jättämää saada kiinni, moottori alkaa pian ylikuormittua.
Oikosulkumoottoreissa Teslan nerouden tuloksena oli se keksintö, että jättämä samalla myös magnetoi moottorin ilman muita käämejä, ja on siis rakennettuna sisään vaatimuksena.
Vaihtosähkötekniikkaan liittyy myös olennaisesti loisteho. Se tarkoittaa sitä, että sähköverkko ei käyttäydy kuin pelkkä ohminen vastus, vaan verkkossa pakostakin olevat käämit (induktanssit) ja kapasitanssit siirtävät virran ja jännitteen vektoreita kumpikin omaan väärään suuntaansa ja tämä teho jää verkkoon ikäänkuin lillumaan turhana riesana, josta ei saada tehoa kuitenkaan irti. I ja U kun ovat silloin lähteneet raiteiltaan harhailemaan eri puolille koordinaatistoa eikä niistä saada kertolaskulla samaa tehoa irti kuin saataisiin puhtaan ohmisen kuoman tilanteessa.
Tätä vastaan voidaan toimia nykytekniikalla tekemällä laitteita, jotka emuloivat verkkoon päin resistiivistä tehoa (invertterit) tai asentamalla verkkoon fyysisiä komponentteja (käytännössä yleensä kapasitoreja eli kondensaattoreita), jotka kompensoivat mahdollisimman tarkoin juuri siinä verkon pisteessä esiintyvät väärät loistehoa tuottavat "toisenmerkkiset" induktanssit ja kapasitanssit.
Voímalaitoksissa on käytössä tahtigeneraattorit, tosin nykyään käytetään myös melko isoissakin laitoksissa epätahtigeneraattoreita. Tahtigeneraattoreilla on sellainen hyödyllinen ominaisuus, että jättämän etumerkkiä muuttamalla (tapahtuu erillistä magnetointia säätämällä) niistä saadaan "virtuaalisia" kapasitoreja tai induktoreja, ja ne voivat siis "syödä" loistehoa. Joskus voidaan tahtigeneraattoria käyttää pelkästään tähän toimeen ilman, että se on tuottamassa varsinaista sähkötehoa lainkaan.
Tämä seikka ei kuitenkaan ole taas sitten suhteessa siihen, että juurikin isoilla vesivoimaloilla on päävastuu taajuuden pitämisessä mahd tarkkaan 50 Hz:ssä. Tämä johtuu siitä, että niiden pyörimisen säätö on helppoa ja tarkkaa -- hydrauliikka vain muuttaa hieman Kaplan-turbiinin siipien kulmaa ja/tai avaa hieman virtausporttia.