Sähkön tuotanto ja jakelu olivat Suomessa hyvin pitkään alueellista toimintaa. Vasta Imatrankosken voimalaitoksen valmistuminen käynnisti tosissaan ensimmäiset keskustelut valtakunnallisesta kantaverkosta. Toinen kantaverkon rakentamista vauhdittava tekijä oli se, että sähköistettyjen kaupunkien rahkeet alkoivat loppua, kun kaupunkien sähköistys laajeni odotettua nopeammin. Sähköä tuotettiin monessa kaupungissa omalla höyryvoimalaitoksella, jonka kapasiteetti uhkasi loppua. Omaan suurempaan voimalaitokseen investointia houkuttelevampaa olisi ollut tuoda sähköä kaupunkiin jostain muualta — eli kantaverkkoa pitkin. Ylipäätään sähkön siirtäminen pitkiä matkoja ilman suuria häviöitä alkoi olla mahdollista vasta 1900-luvun alussa.
Täysin yhtenäinen kantaverkko Suomeen saatiin oikeastaan vasta 1990-luvulla, kun valtion (IVS) ja yksityisen teollisuuden (TVS) omistamat kantaverkot yhdistettiin. Tämä ei tapahtunut ihan kivuttomasti. Tästä syntyi lopulta nykyinen kantaverkkomalli.
Sähköverkkojen jakelujännitteet vaihtelivat. Joissakin kaupungeissa taisi olla vielä 1960-luvullla alueita, joissa sähkö vietiin tasajännitteellä loppukäyttäjälle. Vääntö tasajännitteen ja vaihtojännitteen välillä kävi yhdessä vaiheessa peräti kuumana insinöörikunnan keskuudessa.
http://www.energiauutiset.fi/ymparisto/paikallista-puuhastelua.html