H6 500-510 käyttöönotto

[Kurt Ristniemi]

Suomen tie- ja vesirakennushallituksen alamaiset kertomukset sen johdonalaisista töistä vuosina 1910-1913 kertovat, että Joesuun-Nurmeksen rautatierakennukselle hankittiin veturit N:ro 500-510.  Veturit olivat Tampellan rakentamia H6-vetureita.

'Höyryveturit vationrautateillä' -kirjan mukaan näiden vetureiden käyttöönottoliikennepaikat olivat Oulu, Viipuri, Kuopio ja Tampere.  Ilmeisesti näitä vetureita ei tarkoitettu vain Joensuu-Nurmes -radalle, vaikka ne sen tiliin hankittiinkin?

[Erkki Nuutio]

Niin varmaan. Toimintatapa oli epäluonteva. TVH rakennutti radat + hankki niille normimäärän vetureita ja muuta kalustoa. Nämä sisällytettiin radan rakennusmäärärahaan.
Luonnollisesti SVR sai sanansa kuuluviin hankittavista vetureista.

Ylimpänä oli Valtiopäivät, joka edellytti että se päättää yhdessä hallitsijan kanssa rakennettavat radat + kaluston, jotta rahoitukseen saa käyttää Rautatierahaston rahoja.

Radan valmistuttua liikennöintikuntoon luovutettiin se ensin valtiolle (Kulkulaitostoimituskunnalle). Tämä luovutti sen edelleen VR:lle - liikennöitäväksi täysin sumplimisoikeuksin kalustoa koskien.
VR:n radanrakennusosasto taidettiin muodostaa 1921. Ylin valta siirtyi Eduskunnalle.

[Kurt Ristniemi]

Vuonna 1877 perustettiin rautatiehallitus ja valmiiden rautateiden hallinnointi annettiin sen vastuulle. Uusien rautateiden rakentaminen jäi tie- ja vesikulkulaitosten johtokunnan ja ylihallituksen kontolle (vuodesta 1887 tie- ja vesirakennusten ylihallitus).

Uusien rautateiden rakentamisen yhteydessä hankittiin kalustoa rautatierakennuksen laskuun. Mutta myös rautatiehallitus teki mittavia kalustohankintoja tilaamalla esim. vaunuja eri konepajoilta.

Ainakin minulle on siten edelleen epäselvää, miten kalustohankintavastuu ja -oikeus oli jaettu. Hankkiko rautatiehallitus kalustoa valmiille radoille ja tie- ja vesirakennusten ylihallitus rautatierakennuksille, vaikka sen hankkima kalusto sitten saatettiinkin jakaa muille radoille?

Esim. Joensuu—Nurmes -rautatierakennukselle hankittiin
 11 veturia, n:rot 500—502
   3 II luokan matkustajavaunua, n:rot 338—340
   4 yhdistettyä II ja III luokan matkustajavaunua, n:rot 545—548
 12 III luokan matkustajavaunua, n:rot 883—894   
   7 konduktöörivaunua, n:rot 3311—3317   
   1 vankivaunu, n:ro 3028   
100 katettua tavaravaunua, n:rot 8935—9034   
  10 kylmä- ja lämminvaunua, n:rot 3828—3837   
150 avonaista tavaravaunua, n:rot 65708—65857

Missäköhän määrin nuo tulivat juuri tuon radan käyttöön? Jossakin määrin hankintoja kaiketi mitoitettiin uuden rautatierakennuksen aiheuttaman lisätarpeen mukaan koko rautatieverkolla. Ja ehkä muutenkin oli helpompi tehdä hankintoja rautatierakennuksen tiliin kuin vanhoille rautateille?

[Erkki Nuutio]

Uuden radan rakentaminen merkitsee uutta liikennettä, ja siten myös lisäystä liikkuvan kaluston tarpeeseen.  Kun valtiopäivät olivat määränneet TVH:n rakentamaan uuden radan, sisälsi määräraha radan laskennallisesti tarvitseman uuden liikkuvan kaluston. Siksi TVH kyseisen kaluston tilasi.
Määränormi (vetureita / km) uutta rataa omaksuttiin kaiketi Saksasta.

Kaluston tyyppi ja saadut tarjoukset käsiteltiin epäilemättä SVR:n kanssa. Ei löytyne muistiinpanoja miten tämä tapahtui.  Erimielisyyksiä tuskin syntyi kaluston tyypistä, mutta joskus tarjoushintojen hyväksyttävyydestä. Erimielisyys ilmeni lähinnä lehdistön puuttumisena tarjoushintoihin ja valmistajaehdokkaisiin (mm. saksalaistehtaiden suosimiseen 1918-1920 ja Tampellalle edullisiin hintoihin vuosisadan alussa). Tarjoushinnat tulivat siis julkisuuteen.
Kun rata oli luovutettu SVR:lle, oli tällä täysi vapaus uudenkin kaluston sijoittelua koskien.

Myös vanhoille radoille hankittavasta lisäkalustosta päätti Valtiopäivät yhdessä hallitsijan kanssa, koska rahoitus tuli Rautatierahastosta ja/tai lainoista, jotka olivat Valtiopäivien hallinnassa.
Tilaaja näille oli SVR.