Kuva: Nikolas Zeevenhooven
Lumi on ikuinen riesa
Lumi on ikuinen riesa kiskoilla. Tämän tietävät kaikki raideammattilaiset, jotka ovat jo toistasataa vuotta kehitelleet keinoja häätää lunta ja jäätä raiteilta. Juhani Katajiston uutuuskirja ”Lunta raiteilla” on todellinen kurkistus lumen ja jään maailmaan. Jäätävä aihe ei jätä ketään kylmäksi.Omintakeiset valkoiset laatikkolumiaurat ovat aika monen muistilokeroihin tallentunut näkymä. Nurkistaan vinksahtaneet ja kyljistään pullistuneet vaaleat laatikot ihmetyttivät kesäisin ratapihojen laidoilla. Mitä ihmettä noilla tehdään? Itse muistan pikkunappulana räkä valuen ja silmät renkaina katselleeni Rantarataan rajoittuvan kotitaloni pihalta, kun valkoinen laatikko veturin keulilla raivasi pakkasherran pöliseviä hilseitä radalta.
Suomalaisten ratojen lumien raivaaminen ruumiillistuu laatikkoauroihin. Ne olivat suomalaisten raideammattilaisten suuria keksintöjä ja syystäkin ne aiheuttavat henkseleiden paukuttelua tekniikan historian pölyssä. Lumen auraamisen historia on kuitenkin laatikkolumiauroja laveampi kertomus. Tämän tietää Juhani Katajiston kirja.
Aluksi Suomessa epäiltiin junien mahdollisuutta selvitä talvisissa olosuhteissa. Rautatiehallinnossa jopa pohdittiin sitä, että junilla ei ehkä passaa ajaa muulloin kuin kesäisin. Onneksi ensimmäiset junat Helsingistä Hämeenlinnaan ajettiin tammikuun lopussa ja helmikuussa. Junat selvisivät ilmeisen hyvin arktisissa olosuhteissa. Samalla suomalaiset joutuivat heti rautatiematkailun ensimmäisillä virstoilla perehtymään lumen ja jään poistamiseen kiskoilta.
Ratavartijat ja heidän perheensä käytännössä kolasivat oman valvonta-alueensa kiskot puhtaiksi rautatiehistorian alkuvuosina — tavalla tai toisella. Käytössä olivat käsiaurat ja hevosvetoiset aurat. Lykkääjän luut rutisivat ja hiki virtasi. Ratavartijoiden perheiden lapsetkin joutuivat hommiin.
Ensimmäiset konevoimalla toimivat lumiaurat otettiin käyttöön 1880-luvulla. Tästä alkoi kehitys ja koneellinen taistelu talven henkeä vastaan. Taistelu ei ole vieläkään päätöksessä, vaikka tekniikka kehittyy ja insinöörit keksivät uusia keinoja. Talvenhenki virnistelee ja muuttaa muotoaan ilmastonmuutoksen kainalossa. Tämä näkyy myös kirjan käsittelyssä — kirjan juoni johtaa nykyaikaan asti. Sivupoluilla pääsee kurkistamaan myös raitioteiden ja metroradan lumenpoistomenetelmiin.
Juhani Katajisto on monelle tuttu höyryvetureiden sielunmaiseman piirtäjä. Hän on kuvannut rautatiehistoriaa värifilmille aikana, jolloin värikuvat eivät olleet valtavirtaa. Menneiden aikojen silmänräpäyksiä maustavat tarkat tiedot, elämältä maistuva tarinointi ja intohimoinen suhde tekemiseen. Aika saa inhimillisen silauksen aikalaiskertomuksista.
”Lunta raiteilla” –kirja on takuuvarmaa Katajistoa. Tarina piirtää helposti maallikon mieleen suuren kuvan siitä, miten raideammattilaiset ovat eri aikoina rypeneet hangessa ja liukastelleet jäällä. Tekstistä välittyy yhä nuoren miehen innostusta — samanlaista kuin mitä voi kokea tähystäessään kameran linssin läpi höyryveturivetoisen junan syöksähtämistä metsän takaa. Kun kirjoittaja on innostunut aiheestaan, voi lukijakin innostua. Ei siis ole yhdentekevää minkälaiseen muotoon kirjoittaja viestinsä pukee.
Kirjassa parasta ovat tietenkin höyryveturikauden talviset kuvat. Yllättävää on myös suomalaisten mielikuvitus niistä kaikista keinoista, joilla raiteita pidettiin puhtaina.
”Lunta raiteilla” on kirja, jolla on luonnollinen paikka pohjoisen Suomen rautatieharrastajan kirjahyllyssä. Onneksi tämä kirja on tehty — onneksi asiat on kerätty talteen, kun se on vielä ollut mahdollista.
Juhani Katajisto ”Lunta raiteilla — lumenaurausta laatikkoauroilla ja muilla välineillä”. Kustantaja Laaksonen, ISBN 978-952-7260-30-2. 152 sivua, 250 kuvaa.https://www.kustantajalaaksonen.fi