Aika iso osa konduktööreistä on nykyisellään naisia. Miksi ei olisi?
Tuntuu, että talossa pelätään "juoppojunia" aika turhaan. Mitä nyt pari kuukautta olen junissa työskennellyt – tehden lähinnä juurikin yövuoroja, eli niitä "juoppojunia", en kyllä voi sanoa olevani kovin kauhuissani.
Silloin tällöin osuu kohdalle porukkaa, jolla meininki on vähän vinksvonks, mutta varsinaista uhkaa en ole ainakaan ikinä joutunut kokemaan. (No okei, kerran oli tilanne, jossa en pystynyt känniläisistä arvaamaan, mitä heidän päässään liikkuu. Mutta siitäkin selvisi pitämällä keskustelussa ystävällisen otteen)
Jutun juoni on siinä, että kokee olevansa junassa ensisijaisesti asiakasta varten, ei junaa varten. Tärkeintä on saada matkustajat turvallisesti perille siten, että kaikilla on mahdollisimman häiriötön matka. Jokaista ihmistä pitää kunnioittaa ja heitä kohtaan tulee olla ystävällinen. Myös silloin, jos he ovat ensikatsomalla "heittiöitä" tai aiheuttavat ihan oikeata häiriötäkin. Häiriötapauksessa pitää puuttua häiriöön, ei ihmiseen. Kun ymmärtää voivansa saada häiriön pois päiväjärjestyksestä saamatta ihmistä pois päiväjärjestyksestä ja pyrkii ratkaisemaan ongelman (eli sen häiriön) yhteistyössä sen ihmisen kanssa, pääsee pitkälle. Auktoriteetin ei pidä tulla havaittavasti voimakkaasta fyysisestä habituksesta, vaan havaittavasti voimakkaasta päänsisäisestä luonteesta. Hurjinkin lihaskimppu ottaa turpiinsa, jos lähtee pullistelemaan lihaksiaan viisipäiselle sekoboltsiryhmälle. Ja ryhminä ne liikkuvat, jos ongelmia aiheuttavat. Tämän takia fyysisestä voimasta ei junassa ole juurikaan apua.
Oppini olen saanut kahta tietä:
Ensinnäkin työskentelemällä puolisentoista vuotta lastentarhassa. Tajuntaansa väsymyksellä, päihteillä tai stressillä alentaneet toimivat samojen perusperiaatteiden mukaan kuin uhmaikäiset lapset. Samoilla keinoilla, joilla 21-henkinen lapsiryhmä pidetään elossa ja mukana tarhassa päivän kotiinlähtöaikoihinsa asti, pidetään 20-henkinen junamatkustajaryhmä elossa ja mukana junassa määräasemillensa asti. Tarvittaessa matkustajan määräasemaksi voi itse valita Helsingin keskustassa sijaitsevan putkan, joka voi hyvinkin olla matkustajan itsensäkin kannalta se järkevin paikka sinä iltana.
Se, joka sanoo: "Ei niiden päitä pidä silitellä!" on se, joka joutuu ongelmiin. Ihmisen tunnistaminen ihmiseksi ei ole pään silittelyä, vaan normaalia inhimillistä toimintaa, jolta itseään ei pidä suojella muurein.
Itse pidän perjantai-illan viimeisistä lähdöistä, koska niissä on tunnelmaa. Niissä on pakkokin ottaa kontaktia (siis sosiaalista, ei fyysistä) matkustajiin ja pitää huoli, että kaikilla on hyvä fiilis. Jos matkustajalla on hyvä fiilis, hän ottaa ne jalat pois penkiltä, jättää sen kaljatölkin avaamatta ja lopettaa sen vierustoverinsa sättimisen, kun junahenkilökunta tahtonsa ystävällisesti ilmaisee. Jos matkustaja kokee olonsa turvattomaksi, hän toimii aggressivisesti. Voi hän toki toimia aggressiivisesti muutenkin, mutta se on oikeasti aika harvinaista. Aikaansaamalla matkustajalle olo, ettei hän jonkun tahon mielestä ole tervetullut junaan, saadaan hänelle turvaton olo. Tämän olon voi aikaansaada myös junahenkilökunta. Ei kannata. Kyllä siihen voi luottaa, että tehdessään väärin ihmiset tietävät tekevänsä väärin ja antavat junaa kuljettavalle organisaatiolle sille kuuluvan auktoriteetin. Jos tuon auktoriteetin jättää sivuosaan ja korvaa sen omalla auktoriteetillaan, on kusessa.
Konduktööreiksi haetaan ihmisiä, jotka ovat ihmislähtöisiä ja ystävällisiä, jotka haluavat saada aikaan jotain hyvää. Sellaisen ihmisen, joka ei tähän kykene, ei ainakaan pitäisi päästä koko työhön alun alkaenkaan. Siten, jos pääsee sisälle, pärjää kyllä.
Ja sitten vielä lopuksi: On olemassa ne muutama avohoitopotilas, jotka aiheuttavat todellista vaaraa ja joiden puolustustilaa ei saa kytkettyä pois päältä edes aktiivisesti yrittämällä. Niitä varten junahenkilökunnalla on mukanaan OC-puteli, josta kun roiskaisee ihmisen silmille ja juoksee karkuun siksi hetkeksi, jonka aineen vaikutuksen alkaminen kestää, on jo paljon paremmissa asemissa. Ja sitten, häirikön kanssa on äärimmäisen harvoin yksin. Jos häirikkö on yksin eikä aiheuta junalle tai sen matkustajille vahinkoa, tilanne on oikein hyvä. Siellähän on. Ei kontaktia ongelmaihmiseen -> ei ongelmaa junan täyspäisille matkustajille. Jos taas häirikkö on ihmisten keskellä eli oikeasti aiheuttaa häiriötä junaliikenteelle tai muille matkustajille, ne ihmiset joiden keskellä hän on, ovat siellä myös. 20 vastaan 1 -tilanteessa se yksi on aika heikoilla. Ja kyllä ne ihmiset sieltä junahenkilökunnan avuksi tulevat. Ja vielä, tuollainen avohoitopotilas harvoin kulkee kymmenen avohoitopotilaan ryhmänä. Sitten vielä lopuksi, ainakaan Helsingissä kännikalaa ei oikeastaan ikinä tarvitse poistaa junasta yksin. Sitä varten on turvakeskus, joka on koulutettu ja varustettu flaidaamaan. Kunhan vaan pitää mielessä, että tilanteen kärjistyminen siihen pisteeseen, että fyysinen uhka alkaa toteutua fyysisenä väkivaltana ja OC:ta tarvitaan, on aina oma epäonnistuminen. Se on äärimmäinen viimeinen turva ja asiat tulee hoitaa muilla keinoin. Joka kerta kun sitä käytetään, VR:n imagoon tulee haava, jonka parantaminen mainonnalla ja muilla keinoilla maksaa helposti kymppitonneja. Ei hyvä.
Otetaan vielä lopuksi esimerkki:
Saapuminen illan viimeisellä T-junalla Riihimäkeen. Kahdesta kännisestä matkustajasta toinen on kännissä ja toinen umpitööt. Umpitööt päättää pistää penkille maaten, kun pitäisi poistua junasta, eikä ystävänsä maanitteluista huolimatta nouse ylos. Ystävä sitten luovuttaa ja menee kotiinsa. Umpitööt jää makoilemaan penkille. Oikein kiva tilanne. On selvää, että hän on vielä juuri ja juuri riittävässä kunnossa, että saattaisi pärjätä tappelussa ja myöskin alkaa tapella. Junahenkilökunta (josta itse muodostin 50%) maanitteli häntä aikansa, mutta mitään ei tapahtunut. Umpitööt sanoi haluavansa nukkua, eikä oikein tajunnut, ettei kyseessä ollut hyvä nukkumispaikka. Poistuin paikalta ja tulin parin minuutin päästä takaisin. Eipä toiminut. Sitten tehtiin muut junan määränpäässä tehtävät jutut kuntoon. Lopuksi lampsin junan ohjaamoon, otin kuulutusluurin käteeni ja tein "stereotyyppisellä kuulutusäänellä" kuulutuksen, jonka pohjaksi otin metron kuulutuksen junan saapuessa Mellunmäkeen ja jatkaessa sieltä kääntöraiteelle: "Hyvät matkustajat. Juna seisoo pääteasemalla, pyydämme matkustajia poistumaan junasta." Äänenpainot sun muut tietää aika täsmälleen jokainen, joka joskus on metrolla pääteasemalle matkustanut
Menin sitten katsomaan parin osaston lasien läpi, mitä tapahtuu. Siellä Umpitööt könysi hankalasti ylös paikaltaan ja rahjusti ulos junasta. Ongelma ratkaistu, tappelua tai mainitunkaltaista "auktoriteettia" ei tarvittu lainkaan. Joukkoliikennejärjestelmän yleinen auktoriteetti toimi tälläkin kertaa hyvin ja se toimi vielä paremmin, kun oman auktoriteettinsa sai piilotettua ja kiinnitettyä matkustajan (ja niin, tässä on tärkeää käyttää sanaa "matkustaja" sanan "ongelmatapaus" sijasta) huomion kokonaan VR:n auktoriteettiin.
OC-mössön koulutukseen kuuluu neljän tunnin luento siitä, miten asiat hoidetaan puhumalla sen sijaan, että räimittäisiin ympäriinsä. Siellä kannattaa pitää korvansa huolella auki ja todella ajatella, mitä kouluttaja sanoo. Ja sitten, kun seuraavaksi käsitellään itse aseen käyttämistä, lisäilee joka väliin mielessään sivulauseita kuten "mutta jos tähän tilanteeseen päädyt, olet jo kämmännyt pahasti" ja "mutta tämä on aina se viimeisestäkin jälkimmäinen keino".
Työ on kivaa ja ihmiset junissa on kivoja. Suosittelen. Ja sitäpaitsi, jos halua olisi, mutta fiilis on epävarma, aina voi hakea junamyyjäksi. Ainakin tähän mennessä junamyyjistä aivan jokaikinen tahdottaisiin jatkokouluttaa konduktööreiksi, eli nuo eivät todellakaan ole mitenkään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Junamyyjän koulutus kestää puolen vuoden sijaan alle kuukauden ja jos työ sitten jostain mystisestä syystä tuntuukin mahdottomalta, ei ole haaskannut hirveän isoa osaa elämästään.
