Valo-opastimen maston väritys?

[Petri Sallinen]

Millä periaatteella vanhan värityskaavion mukainen valo-opastiminen masto jaettiin valkoisiin ja punaisiin kenttiin? Kuvien perusteella kenttiä on ollut ainakin kolme tai neljä. Liittyykö jakoperuste siihen, miten korkea masto oli?

[Petri P. Pentikäinen]

Täydellisen vastauksen löytäisi varmaankin kulloinkin voimassa olleesta maalausohjeesta, mutta sellaista ei liene käytettävissä.

Käytännössä värit ovat lähes poikkeuksetta olleet ylhäältä valkoisella alkaen. Piirroksessasi oikealla olevia, punaisella alkavia ei ole juuri tullut vastaan. Tolpassa on ollut neljä sektoria, josta alin punainen on joustanut pituudeltaan. Vanhimmissa tolpissa, joissa on juuressa korkeat valu- ja sähkölaiterakenteet, on alin punainen ollut näkyvältä pituudeltaan lähes olematon. Uudemmissa alin punainen on ollut hieman pitempi kuin kolme muuta sektoria.

Savon radan varsille jääneitä vanhan järjestelmän opastimien tynkiä on tullut jonkin verran mittailtua. Vanhemman malliset (60-luvun alku ja vanhemmat) tolpat ovat olleet paksumpaa, muistaakseni noin 16-18-senttistä putkea. Uudemmat (60-luvun loppu) olivat ohuempia, lähempänä 14-15 senttiä. Ero paksuudessa hämää vanhoja valokuvia katsellessa, mutta kyllä ne ilmeisesti 60-luvun lopulla hieman kasvoivat myös pituutta hieman.

Vanhempi perusmalli: http://www.vaunut.org/kuva/62428
Uuden ajan hoikentunut malli: http://www.vaunut.org/kuva/58477

[Petri Sallinen]

Kiitokset tiedoista, näillä pärjätään — maalausohjetta en ole asiasta koskaan nähnyt, mutta epäilemättä sellainen löytynee jostain. Vanhemman mallisesta opastimesta minulla onkin Rautatiemuseosta saatu piirustus (valitettavasti piirustuksessa ei ole päiväystä). Piirustuksen mukaan maston paksuus on 150 mm.

[Tapio Nikula]

Malasin kesällä 1964 joka ainoan opastimen Kalvitsan pohjoispuolelta (opastinpiirien raja) aina Mikkeliin asti. Mikkelin pohjoispään semmari ei enää kuulunut urakkaan. Noita vanhanmallisia tolppia, missä oli tuo sähkökaappi kiinteänä valuna, löytyi vain 1 kappale eli Palosuon eteläpään pääopastin. Kaikki muut olivat uudempaa mallia, joissa portaina olivat varteen hitsatut astintapit. Niihin löi polvensa alituiseen ja tuntui imelältä. Tolpat olivat radan alkuperäisiä eli asennettu joskus 60-luvun alkupuolella, kun Pm-Mi-välin kauko-ohjausta rakennettiin. En muista tuon Palosuon tolpan ja muiden tolppien eronneen halkaisijaltaan, mutta voin muistaa väärinkin. Sen sijaan vanhan mallisten kaasuvalolla toimineiden esiopastimien mastot olivat halkaisijaltaan selvästi hoikempia, niitäkin on tullut asennetuksi ja maalatuksi useita.
Kerrottakoon tässä pieni tarina. Kesällä 1965 oltiin Voikoskella, jossa otettiin käyttöön eteläpään oikaisu ja purettiin vanha ratapohja. Pomo komensi meitä siirtämään pohjoispään esiopastinta parisataa metriä pohjoisemmaksi, että se oli määräysten edellyttämällä etäisyydellä. Kyseinen tolppa oli vanhan mallinen ohutputkinen, mutta sähköillä toimiva. Tolpan jalusta oli kaivettu silttimaahan, jossa oli pieniä ja suurempia kiviä tilkkeenä. Oli käsipelillä aikamoinen homma saada se ylös. No, uuteen kuoppaan me sitten sisuuntuneina panimme vielä paremman rakennelman, jossa siltin seassa oli 50-kilon painoisia kivenmurikoita. Hihittelimme, että kyllä joku muukin saa vähän kärsiä joskus. Arvatkaapa, ketkä sen esiopastimen kaivoivat ylös seuraavana kesänä, kun pohjoispäänkin oikaisu oli otettu käyttöön. Saimme kyllä avuksi ratapiirin kaivurin.