Ylläpito voi halutessaan tämän kommentin poistaa mutta mikä ihmisiä vaivaa kun pitää junan alle jäädä
Itsemurhan tekijän mielessä harvemmin on muu kuin tapa, jolla varmasti pääsee hengestään. Junan alle jäänti ja autolla törmääminen rekkaa päin ovat varmasti yleisimmät näistä.
On eri asia mikä johtaa ihmismielen siihen pisteeseen, että ainoastaan hengenriisto itseltään on ainoa vaihtoehto.
Niin, itsemurhaan tapaa liittyä masennus. Siihen taas liittyy käsitys, ettei kukaan välitä kyseisestä masentuneesta, eikä millään ole mitään väliä, sekä tunne, että ystävä- tai tuttavapiiriä ei oikeastaan ole lainkaan. Ihminen kokee silloin olevansa maailmassa absoluuttisen yksin (vaikka tietysti noin ajatellessaan väärässä onkin...). Kokiessaan olevansa maailmassa yksin ei koe saavansa muihin ihmisiin yhteyttä, vaikka miten yrittäisi, ollen siis jonkinlainen hylkiö, ikään kuin oman lajinsa edustaja, ei oikeastaan ihminen. Samalla kun masentunut tuntee, etteivät muut koe kyseistä masentunutta vertaiseksi itsensä kanssa, hän menettää myös kyvyn käsittää, että muut ovat oikeasti samaa ihmislajia itsen kanssa. Koko ihmiskunta muuttuu silloin jonkinlaiseksi epämääräiseksi harmaaksi massaksi, eikä sen olemassaoloa yksinkertaisesti ajattele. Ja miten voisikaan, jos pään täyttää yksinomaan ajatus siitä, että itse on täydellisten pohjasakkojen pohjasakka ja kaikki yritys minkään muun ajatteluun johtaa siihen, että päädytään taas ajattelemaan, miten ollaan "tässä
kin asiassa" feilattu täydellisesti. Esim. jos yrittää ottaa muita huomioon, päätyy lähinnä ajattelemaan, miten kusipäinen on kun ei osaa ottaa muita huomioon ja päätyy sitten toteamaan, että tämä kusipäisyyskin on varmaan sitten syy pistää itsensä päiviltä.
Aika monen masentuneen kanssa on tultu juteltua ja muutamia on pompsahdellut parvekkeilta ja radanvarren pusikoista päästäkseen pois siitä, että kokevat itsensä surkeuden täydelliseksi ruumiillistumaksi ja päästäkseen eroon siitä, että kaikki päivät kuluvat alusta loppuun vain oman epäonnistuneisuuden pohtimisessa. Ja niin se tuntuu aina olevan, että ne ovat ne kaikkein ihanimmat ja mahtavimmat tyypit, jotka tuohon päätyvät. Jokainen heistä on ollut niin paljon parempi muita kohtaan kuin ihmiset tapaavat olla. Olleet mahtavaa juttuseuraa, soittaneet pirun hyvää rentouttavaa musiikkia, mitä kukakin. Toisin sanoen, olleet pidettyjä ihmisiä, jotka vaan eivät masennukseltaan ole kyenneet näkemään, kuinka mielettömän tärkeitä he muille ovat.
Olen harmissani siitä, että se yksi vuosikymmen sitten meni jonkun työpaikalle itsensä lopettamaan. Mutta olen monen monituista kertaa enemmän harmissani siitä, että se ylipäänsä niin hölmösti teki, koska se oli ainoa paha asia, minkä kyseinen ihminen ikinä oli tehnyt. Sekä itselleen että niille, joille oli tärkeä. Musta on helvetin väärin ruveta valittamaan, että "olisit tappanut itsesi jollakin muulla tavalla!", koska se tarkoittaa käytännössä: "Ihan ok että itsesi tapoit, mutta teit sen kyllä väärin."
Se, että ihminen menettää henkensä on kertaluokkaa isompi juttu kuin se, että joku joutuu olemaan välineenä sen hengenlähdön toteuttamisessa. Tai ainakin, jos mun pitäisi valita traumatisoitumisen ja kuolemisen välillä, kokisin sen traumatisoitumisen olevan paljon miellyttävämpi valinta. Ja tämä siitä huolimatta, että itse olen itse työssä, jossa käytännössä täysin varmasti joudun vielä joskus tuollaista näkemään ja jonkun jäännöksiä siivoilemaan. Ja mahdollisesti traumatisoitumaan, sen näkee sitten.
Ei sellaista ihmistä olekaan, jonka elämä ei olisi mittaamattoman arvokas.
