Reino Kalliomäki
Käyttäjä
Poissa
Viestejä: 465
|
|
« : Heinäkuu 12, 2016, 23:46:36 » |
|
MERISUON RAUTATIESTÄ Veikko Kasteniemen haastattelusta 1994
Nauhoitus alkaa, kun näytän Juankosken kuvaa
Tää ol muuten Merisuolla, tää Juvankoskelainen. Se ol niin, että jäi roikkumaan maan ja taivaan väliin. Piti nostaa vaunuun, mutta kaikki lähti, kun rupes kuulat vinkuun korvissa. Ei ne olis päässy kumminkan mihkään, se oli rata poikki.
Pässi meni aina Kotselkään asti. Kuuterselässä oli pistoraide komentavan kenraalin korsulle, vietiin aina kiviä. Samalla käytiin aina kahvilla siinä parakissa. Merisuon radan lähimmästä paikasta oli rajalle vaan 11 km, siinä piti ajaa aina niin, että tehtiin mahdollisimman vähän savua.
Ajoin Vammelsuuhun ( siellä oli yleinen kenttäsairaala, otatin hampaat pois), ja Kuuterselkään. Kerran Vammelsuussa kytkin rikkoutui liian jyrkässä mutkassa. Meillä oli niin rehti päällikkö, kapteeni Aalto, insinöörimiehiä, etä hän kysy: ”Ketäs sinä tottelit siellä Vammelsuussa?” No, minä sanon, ja sai aika sapiskat. Olin toki sanonut, että niin käy, vaan ei uskottu.
Veturitalli valmistui minun siellä ollessani, kahdeksalle veturille. Oli siis valmis lähellä loppuaikaa. Missäs (tässä kartassa) on Merisuon asema? Ai tuossa. Minulla oli siellä asemapaikka. Kaikkiaan veturin päällä oli 14 miestä, plus työvelvolliset. Ajettiin kolmea vuoroa, yötä päivää. Meitä oli Kuusankoskelta neljä. Kun kaverina oli kuusankoskelainen, sanoin: ”Mitäs me näin tehdään, ajetaan vuoron perään”. Kaveri arveli, että ei käy, mutta kapteeni Aalto lupasi: ”Mitäs se mulle kuuluu, sama se on, kunhan ajetaan. Mutta teidän täytyy saada lupa konemestari Sundquistilta.” Samalla me ratkastiin yks juttu, kun oli Joulu tulossa. Toinen lomalle Jouluna , toinen Uutena vuotena. Konemestari sanoi, että kyllä se hälle käy, muttei hän voi litterii kirjottaa. No, kapteeni Aalto teki sen. Minä hävisin tikun, ja menin sitten Uutena Vuotena.
Kotselässä lähellä radan päätepistettä oli kahden veturin talli, ja maanalainen yöpymisbunkkeri. Siellä asuttiiin aina välillä. Leppäsuolla oltiin aina viikko kerrallaan, siellä veturi oli ulkona. Veturit otti vettä suolta sysärillä. Puita oli linjan varrella, pääasiassa ajettiin hiilillä. Saksalaisia moottorivetureita, olikohan niitä kahdeksan. Semmosia pieniä, 2-pyöräsiä. Kaasua vaan anto, niin ne meni. Niissä oli hydraulinen laatikko. Minäkin ajoin jonkun kerran. Ne oli pääasiassa työvelvollisten käytössä. Niillä ajettiin päälinjallakin, mutta kuorma oli pieni, neljä vaunua enintään. Sivuutusraiteita oli seisakkeilla.
Ajoin matkustajajunaa. Melkein arvaan , miksi: Muut tiesivät minun ajaneen sitä täällä (Kuusankoskella). Se kulki silloin, kun piti herroja kuljettaa. Vaikka olin lepäämässä, niin kyllä ne tuli herättämään: ”Nyt olis, Veikko, semmonen…” . Matkustjavaunuja oli yksi. Melkein semmonen , kun oli täälläkin (Kuusankoskella). Muistan kerran, kun tuli Leppäsuolta, siinä oli pysäkki, tuli Pajari seurueineen . Minulla oli muuten ryssä lämmittäjänä. Luotin häneen, ja olin hänet itse valinnut. Eräs luutnantti tuli sanomaan, että viivästytään. Minä vastasin , että meille on annettu lähtöaika, on muitakin junia. Jääkää tänne, jos tahdotte. Minä lähden. Hätääntynyt luutnantti:”No, mihkäs nää sukset?” ”Sinne vaan penkkien alle”. Perille ajettiin, ja Pajari tuli kädestä kiittämään. Eversti ja sotamies. Ei ollut junakohtausta. Samalla reissulla oli aikaisemmin Kotselässä toinen veturi. Kysyin: ”Mitäs sie täällä?”. ”No kun paloi laakeri”. ”No, anna hiiliä, niin mie vien”. Veimme lastin neljän kilometrin päähän, ja palatessa veturi seisoi tiellä. Kun asiaa tutkittiin, huomattiin, että kyseessä oli messinkilaakeri. Eihän messinki pala, vaatii hirmu kuumuuden. ”Aja sivuun!”
Se oli sellainen porukka, että aina autettiin. No, nyt muistan Lojanderin. Meitä oli siis 5 KVR:ltä. Ne on kaikki lähteneet pitkälle matkalle.
Seuraava tarina on kooste haastattelusta 1976, ja tästä vuoden nauhoituksesta:
Onnettomuuksia oli. Kerran olin mukana pahassa kolarissa. Muuan tamperelainen oli soravaihteen vaihdemiehenä. Ajoin ykkösellä soraa kuuppavaunuilla. Vaihdemiehen olisi pitänyt soittaa seuraavalle seisakkeelle, mutta hän antoi luvan lähteä soittamatta. Juuri kun pääsin vauhtiin, tuli mutkasta esiin Juvankoskelainen järeä veturi. Ja me vielä takaperin, vain peltiseinä suojana! Käänsin paakin, mutta eihän se pitänyt. Raskaat kuupat perässä. Sanoin lämmittäjälle: ”Hyppää pois!”, ja potkaisin vielä persuuksille. Pläts!
Lappeenrantalainen ison veturin kuljettaja pölyn haihduttua: ”Voi, mitenkähän sille kaimalle kävi?” Poltin tupakkia kannon nokassa syrjemmällä, ja sanoin: ”Kuule, kaima. Mie oon täällä. Eihän Piru omiaan ota!” ( Pysäkki, seisake, vaihdemies… Kaikki vastasivat junasuorituksesta. Seisakkeen henkilökunta oli ns. ”tärähtäneitä, paukkuherkkiä”, eli eivät kestäneet etulinjassa, siksi heidät oli sijoitettu tänne, mutta paukkui täälläkin.) Kävin ehdottamassa seisakkeen ”tärähtäneille”: ”Haluatteko päästä kauemmas?” ”Kukas siihen luvan antaa?”. ”Oletteko kuulleet onnettomuudesta?”. Toki, ankarat oli kuulustelut tulossa. ”Ottakaa syy päällenne”. Seuraavana päivänä he olivat poissa. Mukanaan antamani viinapullo. Tamperelainen oli kenkäkauppias, ja sodan jälkeen sain kiitokseksi monot. Ne olivat silloin tosi arvokkaat.
Liitteenä kuva ”Juvankosken” veturista, ja TVH:n samankaltaisesta, kuin ykkönen, Saimaan kanavalta.
|
