Ei tässä ole kyse byrokratiasta, vaan kansalaisoikeuksien käytöstä. Suomessa kansalaisilla on poikkeuksellisen laajat valitusoikeudet virranomaisten tekemistä päätöksistä. Oleellista on se, käytetäänkö oikeuksia ja osataanko niitä käyttää. Esimerkiksi tuulivoimahankkeista noin 98 prosentista valitetaan.
Juuri tästä on kyse, joskin tässä puhutaan paljon suuremmasta kokonaisuudesta kuin yksittäisistä kansalaisoikeuksista.
Rautatieharrastusympyröiden ulkopuolisista voi vaikuttaa äkkiseltään siltä, että teknisistä nippeleistä ja nappeleista kiinnostuneet raideliikenneintoilijat ovat happamina, kun eivät saa sata vuotta vanhoja papereita Väyläviraston jarruttelun vuoksi.
Demokraattisen yhteiskunnan perusperiaatteisiin kuuluvat Petrin mainitsemat kansalaisoikeudet, jotka tässä nimenomaisessa kontekstissa liittyvät viranomaisasiakirjoihin.
Viranomaisten toiminnan julkisuutta koskevan lain (621/1999) 1 §:ssä lukee ”Viranomaisten asiakirjat ovat julkisia, jollei tässä tai muussa laissa erikseen toisin säädetä.” Jo pelkästään tämä pykälä kertoo täysin yksiselitteisesti, että viranomaistoiminnan täytyy olla lähtökohtaisesti julkista.
Lain 3 luku käsittelee oikeutta saada tietoa julkisesta asiakirjasta. Jokainen voi käydä lukemassa Finlexiä tältä osin, joten en ala referoida tätä lukua sen enempää.
Sen sijaan 7 luvun 31 § on kiinnostava tässä yhteydessä. Se käsittelee viranomaisen asiakirjan salassapidon lakkaamista. 31 §:stä on vaikea löytää mitään sellaista, miksi Eljaksen pyytämien asiakirjojen salassapito ei olisi vielä lakannut – tai miksi ne olisi salattu uudelleen.
Lain 6 luvun 24 §:ssä luetellaan koko joukko viranomaisten salassa pidettävien asiakirjojen tyyppejä, ja juuri tämä on se pykälä, johon Väylävirasto todennäköisesti päätöksessään salata Eljaksen pyytämät asiakirjat nojaa. 24 § on nimittäin muotoiltu niin laveasti, että se jättää melkoisesti tulkinnanvaraa sille, voiko jokin asiakirja olla viranomaisen salassa pidettävä vai ei.
Jos Väylävirasto on päättänyt oma-aloitteisesti, että Eljaksen pyytämät asiakirjat kuuluvat 24 §:n piiriin, pidän tällaista kehitystä erittäin huolestuttavana. Ei nimittäin voi olla mitenkään niin, että yksittäinen virasto tai viranomainen testaa julkisuusperiaatteen rajoja tapauskohtaisesti. Jos tällaisen kehityksen annetaan jatkua pidemmälle, riski viranomaistoiminnan läpinäkyvyyden heikkenemisestä on ilmeinen.
Minusta Väylävirastolle ei kannata antaa siimaa sillä, että pyytää heitä harkitsemaan Eljaksen pyytämien asiakirjojen salassapitoa vielä kertaalleen. Perustelen tätä sillä, että Väylävirasto voi testata jatkossa tapaus kerrallaan, tyytyykö tietopyynnön tehnyt henkilö Väyläviraston päätökseen salata asiakirjat vai ei.
Ymmärrän Väyläviraston pointit asiakirjojen salaamisesta muuttuneessa maailmassa, jos se perustelee asian kansalliseen turvallisuuteen vedoten – ymmärtäminen on kuitenkin eri asia kuin hyväksyminen. Homma menee nimittäin siinä kohtaa erittäin pahasti pieleen, jos Väylävirasto alkaa itse määritellä ilman selvää linjanvetoa, mitkä asiakirjat ovat missäkin tapauksessa julkisia ja mitkä eivät.
Edellä lueteltujen syiden vuoksi pidän erittäin tärkeänä edetä asiassa hallinto-oikeuteen ja hakea sieltä ratkaisu. Jos hallinto-oikeuden ratkaisuun on tyytymätön, sille voi tietysti aina hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan.
Yhteenvetona: lain täytyy koskea kaikkia tasapuolisesti, ja juuri viranomaisten pitää noudattaa lakeja erityisen tarkasti. Muussa tapauksessa yhteiskunta voi muuttua täysin villiksi länneksi, jos viranomaiset voivat päättää Stetson-tyyppisellä menetelmällä omatoimisesti milloin mistäkin itseään koskevasta asiasta.
Kuten todettua, Eljaksen asia on yksittäisenä casena pikkuruinen, mutta sillä on yllättävän suuri merkitys demokratian perusperiaatteisiin nojaavan yhteiskunnan osalta.