17.09.1990 / Riihimäki, Riihimäki tavara
17.09.1990 Dr14 1851 viimeisiä työ-vuorojaan Ri:llä, jossa hän sai työskennellä valmistumisestaan asti.
Kommentit
| 23.02.2007 22:43 | Tapani Kunnas: | Sangen tyylekäs on hän. Ja kipeää tekee katsella näitä kesäkuvia, kun ulkona on pakkanen ja monta kymmentä senttiä lunta. | |
| 24.06.2025 01:56 | John Lindroth: | Hieno kuva alkuperäisessä värityksessä! | |
| 24.06.2025 14:32 | Kimmo T. Lumirae: | Dr14 Seepra oli alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa nähden likimain täydellinen. Seepran ainoa vika oli, että niitä oli niin vähän, 24 kappaletta. Muistinvaraisesti: Tampereella oli kirjoilla noin 1973, ehkä Lokomolta suoraan valmistuttuaan neljä Seepraa, 1869-1872, sitten 1980-luvulla kolme, 1868-1870 ja lopulta kaksi, 1868 ja 1869 ja ratapihapäivystystä tekevät veturinkuljettajat ja myös -lämmittäjät ennen vuotta 1983 (1984) ja ratapihan yksinajon aloittamista, olivat karheana, kun Tampere "joutui antamaan" Seeproja muille varikoille; Seepra oli hyvin pidetty työkalu, joskin kesällä hytin lämmöiltään jopa 40-50 astetta ja kun ajoviima ei laskumäkityön 5 km/h nopeudessa paljoa auttanut, oli Seepran päällä helteellä yksiselitteisesti sietämättömän kuuma. Seepra oli varmaan ensimmäinen, joihin asennettiin jäähdytysilmastointilaitteita jo ennen katolle sijoitettavia Lumikko-laitteistoja; hytin kaapistoon ja konehuoneeseen oli integroitu jääkylmää puhaltava laitteisto. Vaihtoehtona Seeprallehan oli tuolloin Dv15-16 -kalusto, joka oli jo 1990-luvulla niin huonossa kunnossa, että eräskin ratapihatyötä tekevä veturinkuljettaja piti sateensuojaa mukana, kun Dv16 Nallen katto vuosi vettä sadekelillä. Seeprojen kaksi strategista sijoituspaikkaa Tampereella olivat päivystäjä 5 ja päivystäjä 6, "mäkipäivystäjä" P5 työnsi Perkiön ratapihalta siihen saapunutta tavarajunan vaunustoa, josta jarrut oli "lypsetty" toimintakyvyttömiksi ja tarpeellisilta kohdin vaunujen välien kytkentä löysätty valmiiksi, laskumäen yli 3...6 km/h eli noin kävelyvauhtia, ja laskumäessä junamies "poikkari" katkoi niitä valmiiksi löysättyjä välejä siinä kävelyvauhdissa, ja aina mäen huipun ylitettyään tällainen irrotettu vaunu tai vaunuryhmä lähti painovoimalla vierimään Viinikan ratapihalle, jossa noin-vuoteen 1983 saakka vaunut otettiin vastaan joko kiskolla liukuvalla jarrukengällä tai vaunun kyytiin hyppäävällä junamiehellä, joka käsijarrulla jarrutti vaunun tai vaunuryhmän vauhdin sopivaksi, alle kävelyvauhdin ja päästi se vierimään muita raiteella olevia vaunuja vasten. Tamperelainen lempeä lempinimi "Viinikan murskaamo" syntyi varmaan noihin aikoihin, kun vaunun tai vaunuryhmän massan ja nopeuden arviointi perustui täysin junamiesten ammattitaitoon ja kokemukseen ja aina välillä ratapihalta kuului melkoinen rysähdys "pudotettujen" vaunujen tavoittaessa raiteella jo seisovat vaunut; kalustossa on kyllä puskimet ihan tätä varten, mutta ääni saattoi pelästyttää tottumattoman. Ja vaunun tai vaunuryhmän mentyä vaihdemiehet käänsivät vaihteet valmiiksi seuraavaa "pudotusta" varten, aiemman suunnitelman muistilistan mukaisesti. Noin vuonna 1983 vaihteet sähköistettiin ja alistettiin laskumäkitietokoneelle ja otettiin käyttöön raiteilla olevat jarrut, jotka ovat kaukaista sukua ovipumpulle; ensimmäiset näistä keltaisista "porsaista" jarruttivat vaunut esim. 6 km/h:iin, seuraavat 4 km/h:iin ja viimeiset 2 km/h:iin, esimerkinomaisesti, ja näin laskumäestä tulevat vaunut tömähtelivät pehmeästi raiteella entuudestaan oleviin vaunuihin, joissa oli sen verran käsijarrua laahamassa, etteivät vaunut lähteneen mitenkään karkuun lisävaunujen tömähdellessä "roikan" laskumäen päähän. Tämä työ hoidettiin noin vuoteen 1983 saakka vaihtotyöopastimen opasteilla; laskumäkityötä johti laskumäen kohdalla olevasta kopista ratapihakonduktööri, joka, laskumäkityötä aloitettaessa näytti vaihtotyöopastimella opastetta "työnnä" (jollain muulla ratapihalla saatettiin käyttää opastetta "työnnä kovaa", kaikki neljä valoa) eli kolme valoa, ja vaunuston pään lähestyessä laskumäkeä vaihtoi opasteeksi "työnnä hiljaa", kaksi valoa viistosti ja kun välillä piti liike pysäyttää, jotta "pudotus" ehtii vieriä alta pois tai "poikkari" ehtii tehdä hommaansa, näytettiin opastetta "seis", kaksi valoa vaakasuorassa. Joskus saatettiin tehdä pieni korjaus näyttämällä ensin "seis" ja sitten näyttämällä "vedä" eli kaksi valoa pystysuoraan. Tällä opastimella, joita oli useampia, saatiin jatkuva yhteys koko Perkiön ratapihan alueella P5:n veturinkuljettajaan, joka näki joka kohdasta ainakin yhden näistä vaihtotyöopastimista, koneapulaisen varmistaessa koko ajan opastimen näkemistä. Noin vuonna 1983 näihin Seeproihin asennettiin radiotoiminen vaihtotyöopastimen kertaaja ajopöydän päälle, ja tämä oli yksi vaatimuksista, jolla laskumäkityötä voitiin alkaa tehdä ilman koneapulaista. P5:ssä Seepran voimaa tarvittiin, kun 1500-2000 tonnia vaunustoa piti työntää liikkelle ehkä nopeuteen 10-12 km/h niin, että tällä vauhdilla lähestyttiin vajaan puolen kilometrin päässä olevaa laskumäkeä, ja jarruvoimaa tarvittiin siinä, kun tämä massa piti jarruttaa ehkä 4 km/h:in varsinaisen laskumäkityön alkaessa, ja vaunustossa ei siis ollut minkäänlaisia jarruja. Joskus tietysti sattui, että P5:n kuljettaja arvioi nopeuden väärin ja vaunusto ei hidastunut, saati sitten pysähtynyt laskumäen huipulle, vaan meni kokonaisuudessaan yli koko laskumäestä, perässä jarrulossit savuten tuleva Seepra ja sen ohjaimissa harmistunut ja nolostunut veturinkuljettaja; nämä tapaukset olivat kyllä hyvin harvinaisia. Tässä Seepran 86 tonnin massa ja riittävä jarruvoima olivat se ratkaiseva tekijä veturinkuljettajan ammattitaidon ohella. Toinen Seepra oli koko ajan valmiudessa ja seisoi "mäen sivun päivystäjänä" tunnuksella P6, ja lähti heti, kun vaunu tai vaunuryhmä meni vahingossa väärälle raiteelle; laskumäkityö keskeytettiin, P5 pysähtyi työntämänsä vaunuston kanssa, ja P6 lähti hakemaan sitä väärälle raiteelle mennyttä "pudotusta", veti sen laskumäen vieressä olevalle kaltevalle raiteelle, ja tönäisi sen siitä kohti, tällä kertaa oikeaa, raidetta. Tässä työssä tarvittiin Seeproihin heti uutena asennettua Vapiti-vaihtotyökytkintä, joka vasta paljon myöhemmin yleistyi muussa kalustossa. Samoin kun P5 sai yhden tavarajunan vaunuston työnnettyä laskumäen yli, ja lähti Perkiön ratapihan toiseen päähän hakemaan seuraavaa vaunustoa työnnettäväksi, lähti "mäen sivusta" eli siitä laskumäen viereiseltä kaltevalta raiteelta P6 työntämään laskumäestä pudotettuja vaunustoja tiiviimmiksi eli puskimet yhteen, jotta kytkijä sai kytkettyä näitä pudotettuja vaunustoja lähteviksi tavarajuniksi. Tätä työtä ohjasi P6:n ratapihakonduktööri, joka oli jalkautuneena ratapihalle tarkkailemaan näitä laskumäkityössä jääneitä vaunuryhmien välisiä rakoja. Myöhemmin tämän työn apuna on käytetty ratapihalle korkeisiin mastoihin sijoitettuja videokameroita. |
|
| 24.06.2025 14:36 | Asmo Rasinen: | Pyhä essee | |
| 24.06.2025 18:55 | Erkki Nuutio: | Kiitokset arvokkaasta tietopaketistasi. Ei näitä käytäntöjä ole liiemmälti kirjattu talteen. Seepra ei enää ollut Valmet-Lokomo veturisuunnittelun tuotos, vaan puhdas Lokomo. Suunnitteluyhteistyö päättyi kaiketi Deevereihin. Valmistuin insinööriksi keväällä 1971. Vakityöllistyminen ei onnistunut, koska AB Volvon henkilöstökelmi oli tahallaan sotkenut paluuni suomalaiselle liian hyvään tehtävään, ja koska armeija odotti lokakuussa. Puuron ja leivän vuoksi menin väliajaksi STV:n teollisuusvartijaksi Lokomolle. Kuljin alituiseen lähes kaikista Lokomon kulkuovista. Ne olivat työajan jälkeen lukittuja. Abloy-avaimet olivat kuluneet lähes tyngiksi. Niilläkin lukko avautui kun kiersi avainta sen takasivuun nojaten. JA veturihallissa oli valmistumassa juuri näitä Seeproja. Mukava muisto! Viipurilainen eloisa Työ-sanomalehti kertoi 1910-luvulla toistuvasti rautatietapahtumista. Se kertoi myös "Maaskolan murskaamosta", eli SVR:n ensimmäisestä laskumäestä osin jo valmistuneelle Maaskolan ratapihalle. Paljon järjestyi vaunuja perusteelliseen täyskorjaukseen hillopurkkien ja muun murskautuneen rahtinsa kanssa SVR:n ratainsinöörien alkuunsaattaessa laskumäen toimintaa. |
|
| 24.06.2025 22:59 | Jorma Toivonen: | Tuohon pitkääkköön Kimmon kommettiin voisi lisätä: Vr12/Dr14 sarjoissa muistaakseni oli varsin äänekäs ja heikkotehoinen kattotuuletin alkujaan. Veturin laskumäkikertaaja "piippasi" aina opasteen vaihtuessa. Riihimäellä opasteet olivat: "seis", "työnnä hiljaa" (normaali), "työnnä", "työnnä kovaa", "vedä". |
|
| 25.06.2025 01:51 | John Lindroth: | Kyllä, Kimmolta ansiokas tietopaketti! | |
| 28.06.2025 17:28 | Kimmo T. Lumirae: | Kiitokset kehujille kehuista. Seepran teknisistä eroista muihin veturityyppeihin tähän vielä pari sanaa: Kouvolalainen lempinimi, Belarus, jaksaa naurattaa: valkovenäläiset Belarus-neuvostotraktorit olivat harvakäyntisiä ja punaisia, ja kuka lie koiranleuka ekana Kouvolassa tämän yhtäläisyyden on oivaltanutkaan, niin osuva lempinimi jäi elämään. Seepra saattaa näyttää Dv12:lta, mutta näissä tuskin on montaakaan samaa osaa, jopa hyteissä on pieniä eroja, samoin runko on erilainen. Koneiston puolesta Seepra on joka osaltaan sukupolvea modernimpi kuin Dv15-16 Nalle; päämoottorin sylinterimitat ovat samat, mutta siinä missä Dv15:n teho turboahdettuna on 840 hv ja Dv16:n teho turboahdettuna ja ahtoilman välijäähdytyksellä on 950 hv, Seepran päämoottorin teho on 1240-1250 hv tuhdisti turboahdettuna ja isolla välijäähdyttimellä varustettuna. Lukema on aika hyvä verrattuna siihen, että tuon moottorin teho vapaasti hengittävänä on noin 520-550 hv, eli Seeprassa ahtamalla huipputehon teholukema enemmän kuin tuplataan. Ja tästä aiheutui se Seepran korviasärkevä ahtimen kiljunta, joka vaimennettiin vasta 2000-luvun saneerauksessa asentamalla ilmanoton eteen iso vaimennuslaatikko käyntisillalle. Huolimatta tutuista sylinterimitoista, 220 mm halkaisija ja 300 mm iskunpituus ja koko iskutilavuus 91 litraa, moottori oli kokonaan uusi, ja valmistui vaadituista koekäytöistä juuri sopivasti Seepran tilausajankohtiin. MAN:han osasi dieseltekniikan, muistettakoon, että liki 130 vuotta sitten muuan Rudolf Diesel rakensi juuri MAN:illa ensimmäisiä puristussytytteisiä moottoreitaan, jotka sittemmin tunnettiin dieselmoottoreina. Niinpä MAN:ilta oli aiemmin hankittu etukammiomoottoreita ja jopa niin, että Hr 12 / Dr12 Hurussa viimeiset 10 veturia varustettiin suoraruiskutusmoottoreilla, jota eroa oli liki mahdoton huomata. Ja nyt uusimpana MAN:illa oli Seepran pyörrekammiotekniikka, jossa sylinterinkannessa on hiukan pallonmuotoinen palotila, jonka muotoilun ansiosta paloilma pyörteilee ja ruiskutettu polttoaine sekoittuu ja palaa tehokkaasti. Vaihteisto on tuttua Voithia kahdella momentinmuuntimella, mutta käsittääkseni vaihteistomalli on jäänyt harvinaisuudeksi ja Seeproihin on ollut vaikea saada vaihteistovaraosia. Dv12:ssahan on 16-portainen sähköisesti säädettävä tehonsäätö, mutta Nallessa tehoa säädetään paineilman paineella ja ensimmäinen 1 bar kytkee vaihteiston käyttöön; ykkösvaihteen kytkeytyessä Nallesta siirtyy päämoottorilta tehoa vaihteistoon noin 72 hv ja tätä pienempää tehoa ei voi käyttää muuta kuin kytkemällä vaihdetta ja tätä 72 hv päälle ja sitten taas pois, ja tämä aiheuttaa melkoista nykimistä kevyttä vaunustoa hiljaa liikutettaessa. Seeprassa on niinikään paineilman paineeseen perustuva tehonsäätö, mutta siinä säätöalue alkaa hyvin matalalta, ja ensimmäinen, nollatehosta vajaaseen 1 bar:iin, säätää 1-vaihteen momentinmuuntimen öljymäärää portaattomasti melkein nollasta täyteen täyttöön asti , eli siinä luistatetaan momentinmuunninta jättämällä sen täyttöä vajaaksi ja näin saadaan moottorilta otettua ihan jokin ehkä 15-30 hv ja siitä ylöspäin, kunnes ratin 4-pykälän asennolla momentinmuunnin on täynnä ja antaa ehkä vajaat 100 hv voimansiirtoon. Seepran tehonsäätö on siis hyvin pehmeästi alhaalta alkava, verrattuna Nallen ykkösportaan kytkeytymisen nykäykseen. Dv12:ssahan ajoportaalla 1 tehdään samantapainen liike täyttämällä momentinmuunnin vain osittain ja luistattamalla tätä vaihdetta, mutta Seeprassa tämäkin on ajateltu pidemmälle ja saatu iso säätövara kaikkein pienimpiinkin tehoihin. Vaikka Seepran tehoratissa on merkitty pykälät, niin ratti liikkuu ja säätää tehoa portaattomasti ja täydellä tehonsäätöpaineella moottorista otetaan 1190 hv voimansiirtoon. Hydraulinen voimansiirto kun aina kuumenee toimiessaan, koska momentinmuuntimessa kierroslukuero synnyttää vääntömomentin, ja tämä vaihteistoöljyn pyörteily hukkaa tehoa lämmöksi ja paras esiintyvä hyötysuhde on siellä vähän päälle 80%:ssa. Mutta esim. liikkeelle lähdettäessä raskaan vaunuston kanssa, melkein kaikki moottoriteho muuttuu lämmöksi, ja vaikka vaihteistoöljyn lämpöä siirretään lämmönvaihtimella päämoottorin jäähdytysnestepiiriin ja jäähdytetään kennoissa ulkoilmaan, erityisesti alle 10-15 km/h nopeuksissa vaihteistoöljy ylikuumenee, paitsi Seeprassa, jossa on erikseen nokassa vaihteistoöljylle oma jäähdytyskenno. Jäähdytyksen kokonaisteho on niin suuri, että periaatteessa Seepra voi seistä paikoillaan ja se MAN jyskyttää täyttä tehoaan, ja Seepran vaihteisto ei ylikuumene; päämoottorin jäähdytysjärjestelmä, johon myös vaihteistoöljyn jäähdytys on yhdistetty, toimii täydellä tehollaan ja se nokan öljynjäähdytyskenno hukkaa kuumuutta ulkoilmaan, ja vaihteistoöljyn lämpömittari näyttää ehkä +120-140 C mutta ei nouse siitä. Ja pyörillä on melkein 300 kN vetovoimaa, jolla Seepra "vetää nurin" melkein kaikki muut veturit. Tämä ns. kestotehoraja eli pienin nopeus täyden tehon päällä ollessa on eri lähteissä joko 2 km/h tai 0 km/h mutta hyvin jäähtyy. Ja vetovoimaa on siis kuin pienellä varikolla. Alun perin Seepra tehtiin 78-tonniseksi ja on sellaisena huomattavasti 60-tonnisia Nalleja tai 2500-sarjan Sv 12:aa, sekä 66-tonnisia Sr 12:ia painavampi, juuri raskasta vaihtotyötä silmällä pitäen. Lisäksi Seeproihin lisättiin 8 tonnia lisäpainoja ja veturin paino onkin 86 tonnia. Olen joskus kysynyt , että missä ne lisäpainot muuten ovat, ja niitä ei äkkiä huomaakaan: ne ovat teräslevyjä, jotka on hitsattu käyntisilloille, eli niiden päältä kävellään aina hyttiin kulkiessa ja näin niihin ei kiinnitä huomiota ellei asiaa tiedä. Ja tämä 86 tonnin kokonaispaino yhdessä ylikuumenemattoman voimansiirron kanssa tekee Seeprasta tavattoman väkevän vetäjän ja urbaanilegendoja siitä, miten sillä on vahingossa vedetty Dr12:aa, jossa oli jäänyt veturin jarrut päälle, ja tavarajuna vielä perässään, taitaa elää vieläkin kahvipöydissä. Eli noin 280 kN tai enemmänkin vetää Seepra pyörien luistamatta. Myös telit valittiin uudesta valikoimasta: Dv12:n Kruppin teleissähän on ensiöjousina pienet lehtijouset kullekin akselille ja toisiojousina isot kierrejouset telin rungon ja veturin rungon välillä; Seeprassa molemmat jouset ovat kumielementtejä ja melko huonollakin raiteella Seepra tuntuu kulkevan melkein kuin sukkasillaan, kun kumijouset vaimentavat kulkua. Ja näin syntyi melko pitkä kaksiosainen kertomus ratapihojen voimamiehestä. Niitä on vähän ja näkee vain muutamilla paikoilla, ja ne poikkeavat muista vetureista melkein kaikilta osiltaan. Voinee sanoa, että Seepra oli parasta voimankäyttöä ja -näyttöä, mihin 1960-luvun veturitekniikka pystyi , ennen Dr16:aa ja myöhempiä high-tech -vetureita. Ja, suomalaista Lokomon suunnittelua, toki pitkälti saksalaisista komponenteista. |