Kommenttihaku
Kaikki kommentit / Hakutulokset
|
29.05. 19:46 | Ari-Pekka Lanne | ||
| Käsisäädössä eivät toimi myöskään kentänheikennykset, joten vastasähkömotoriset voimat viimeistään alkaisivat hillitä kierrosten kasvua ennen äärettömyyksiä. Tosin ennen kuin ajomoottoreiden ryntäys pääsisi niin pahaksi, taitaisivat pyörät jo olla jyrsineet montut kiskoihin. Lumirakeen vaunusome-esseet ovat kyllä mainioita, niinkuin kokemus kuljettajana ja kouluttajana sekä alan harrastus edellyttävät. Erittäin mukavia tekstejä! Sr1:n veto- ja jarrutiloista puheen ollen ei voi olla ajattelematta vetotankoja, jotka välittävät veto- ja jarruvoimat teleistä veturin runkoon. Tuossa yhtenäkin päivänä viereeni pysähtyi tupla-Susi. Kuljettaja jarrutti hitaasti valuvan junan loivaan ylämäkeen sähköjarrulla, aivan lopun pienellä suoriksella. Veturien telien lopulta pysähtyessä vaunut yrittivät vielä hiukan tuupata vetureiden koreja eteenpäin, kunnes mäki veti vaunut sekä vetureiden korit junan tulosuuntaan sen, minkä vetotankojen klappi antaa myöten.Se on aina vaan päheä näky, kun Kaalihäkki tekee liikkeelle lähtiessään tai pysähtyessään sitä telijuttua. Katsokaa joskus, jotka ette ole vielä huomanneet ilmiötä. Nopeusasettelu on tosiaan kätevä monessa tilanteessa. Hiutaleen kuvaama ajotyyli edustaa luultavasti valta-asennetta sen suhteen. Toisaalta sanotaan, että on ääretön määrä tapoja mennä paikasta A paikkaan B. On sekin ääripää, joka pyrkii aina ja kaikissa tilanteissa pitämään junan nopeuden vakkarilla ja suurella tehopyynnillä niin lähellä Sn:ää kuin mahdollista. Ylämäessä ajolanka imetään kuivaksi ja ― Kakkosen sekä erityisesti Kolmosen tapauksessa ― alamäessä siihen tungetaan sähköjarrutehoa siinä määrin, että syöttöasemien ylijännitereleet paukkuvat. Itse kuulun sen pään vähemmistöön, joka ei tahdo löytää rataverkoltamme niin tasaisia pätkiä, että raaskisi antaa ohjia vakkarille, ainakaan kovin voimaperäisesti. Maastonmyötäisessä ajotyylissä annetaan ― siinä määrin kuin aikataulu, muu liikenne, mäkeenjäännin vaara yms. mahdollistavat ― nopeuden romahtaa ylämäessä, eli osan junan liike-energiasta muuttua potentiaalienergiaksi. Alamäessä päästetään juna »laukalle», jolloin potentiaalienergia palautuu liike-energiaksi. Toisaalta voidaan ajaa vakionopeuden sijaan vakioteholla (josta Lumirakeenkin esittelemässä tavassa on osittain kyse). Siinäkään ei tarvitse koskea pitkiin matkoihin virtarattiin. Kokemus hioo sopivan tasapainotilanteen löytämistä. Jo varhaisissa kokeiluissani aloittelevana linja-autonkuljettajana saatoin havaita tällaisen ajotavan selvästi havaittavan edullisen vaikutuksen naftankulutukseen. Kohta parinkymmenen vuoden ajan olen omaksuttanut itseäni ekoajoon, johon kuuluu maastonmyötäisen ajon lisäksi monia asioita, joista rautatien kohdalla ei voi olla mainitsematta esimerkkinä pitkiä rullauksia. Olen niin kotona kuin työpaikallakin se pihi talviorava, joka sammuttelee kaikki valot. Minun jälkeeni aina pimeys. Kimmo mainitsi vakkarin vaikutuksesta kuljettajan tarkkaavaisuuden jakamiseen. Joissain tilanteissa vaikutus voi olla myönteinen. Sitä en kiellä. Epäilemättä sen suhteen on henkilökohtaisiakin eroja. Toisaalta junan kuljettaminen on sellaista monitasoista keskittymistä vaativaa, että jos pakka leviää siitä, kun soppaan lisätään tehonsäädön kanssa nyprääminen, eivät resurssit riittäisi muutenkaan. Olenpa toisaalta kuullut sellaisiakin mielipiteitä, joiden mukaan vakkarin käytön rajoittaminen päinvastoin parantaa kuljettajan tilannetietoisuutta. Katsotaanpa vaikka videota linkin https://yle.fi/a/74-20078828 uutisen yhteydessä. Matkaneuvojalla on vasen käsi virranasettelupyörällä ja oikea itsarin kahvalla valmiudessa jarruttamaan. Usein junaa koskevat nopeusrajoitukset vaihtuvat tiheästi. Jatkuva nopeusasettelun säätäminen niihin varastaa keskittymistä kaikelta muulta. Siihen ei ainakaan tällaisen yksinkertaisen maalaisveturinkuljettajan kapasiteetti riitä. |
||||