Kommenttihaku
Kaikki kommentit / Hakutulokset
|
27.01.2017 19:25 | Kari Simonen | ||
| Niin, tuon tapahtuman aikaan en ole enää ollut Kurkimäellä. Isäni oli viimeinen asemapäällikkö siellä eli vv 1957 - 1970. Sen jälkeen liikennepaikka lakkasi olemasta asema. Sitten tuli kauko-ohjaus ja radan siirrot. Asuin asemalla lukioaikaan vv 1957 - 1960. Sen jälkeen lähdin sotaväkeen ja opiskelemaan, mutta kävin kyllä lomilla vanhempieni luona siellä. Tuolta ajalta ei ole jäänyt mieleeni mitään muuta mainittavaa haverinpoikasta kuin mistä edellä kerroin. Kurkimäellä toimii nykyisin vilkas kyläyhdistys. Sen nettisivuille olen lähettänyt vanhoja kuvia. Kurkimäestä löytyy tarinaa ja kuvia myös viime keväänä ilmestyneestä kirjasta "Aseman puistossa". Sitä saa edullisimmin Prisman verkkokaupasta, jos kiinnostaa hankkia. | ||||
|
|
27.01.2017 14:05 | Kari Simonen | ||
| Kiitos Petrille täsmällisestä tiedosta! Ymmärrän nyt, miksi tavallinen toimittaja ei osaa tällaista asiaa oikein kertoa. Kun tuli puheeksi nämä turvallisuusasiat, niin kerron toisen riskitilanteen, minkä seurasin Kurkimäellä asuessani - muita ei sitten ollutkaan. Kyse on ns. hellekäyrästä. Keväällä 1958 muodostui hellepäivänä Kurkimäeltä etelään hellekäyrä, jonka huomasi kiskoautojunan eli "lättähatun" kuljettaja ja ehti pysähtyä ennen sitä ja peruuttaa lähtöasemalle tiedottamaan. Aika pian tämän jälkeen oli tulossa pikajuna "Kalakukko" pohjoisesta ja se jouduttiin pysäyttämään Kurkimäen asemalle tuntikausiksi. Jos käyrä olisi ilmestynyt vasta pikajunan tullessa paikalle tuskin junaa olisi saatu pysähtymään ennen käyrää. Lättähatulla on huomattavasti lyhyempi jarrutusmatka ja nopeuskin oli tietysti pienempi. Näin arvioivat silloin VR:n miehet. Hellekäyriä syntyi ennen erityisesti mäkisiin paikkoihin, missä veturinpyörien vetovoima pakkasi kiskoja tiiviisti pienentäen lämpölaajenemisrakoja. Hellesäällä kiskojen laajetessa tukikerros ei pitänytkään raidetta kurissa vaan syntyi näitä lämpölaajenemia. Nykyisillä kiskorakenteilla ja tukikerroksen ominaisuuksilla tuskin on enää tätä riskiä. |
||||
|
|
27.01.2017 11:00 | Kari Simonen | ||
| Kiitos Petrille oikaisusta tuossa Kuurilan jutussa! Silloin kun onnettomuus tapahtui lehdissä oli juttua asiasta. Lehdessä kirjoitettiin, että "toinen junanlähettäjä oli unohtanut viime hetkellä tehdyn muutoksen kohtauspaikassa ja lähettänyt junan vastoin viime hetken sopimusta. Sitten, kun puhelin soi, hänellä oli välähtänyt, ettei olisi pitänytkään lähettää, nyt se toinenkin juna on varmaan lähetetty. Kun hän vastasi puhelimeen, selvisi, että näin on käynyt." Tuossa lainauksessa on - ei sanatarkasti, mutta sisällöltään - se käsitys, minkä sanomalehti siihen aikaan antoi. Tähän silloin saamaani käsitykseen olen jäänyt, kun en ole tapausta myöhemmin tutkinut. Taas hyvä muistutus, ettei pidä luottaa mediaan - ainakaan yhteen. Kiitos! |
||||
|
|
27.01.2017 00:44 | Kari Simonen | ||
| Mielenkiintoista kuulla täsmällistä tietoa näistäkin asioista. Joskus keskustelin isäni kanssa näistä lennossa annettavista tiedotteista. Minulla on sellainen muistikuva, että Kurkimäen kohdalla annetut tiedotteet koskivat junien kohtauspaikan muutosta. Tämä käy hyvin yksiin tässä edellä annetun kommentin tulkinnan kanssa. Todellista riskiä ei siis ollut, vaikka lappu jäi saamatta. Todellinen riski junaliikenteessä oli mm. se, että junat lähetettiin ja vaihteet käännettiin yhden henkilön muistin varassa. Tästähän Kuurilan onnettomuus on kuuluisa esimerkki. Voin tässä kertoa, että kerran Kurkimäen asemallakin oli hiuskarvan varassa sattua pikajunan ja tavarajunan nokkakolari. Siitä olisi tullut ikimuistoinen merkintä rautateiden onnettomuushistoriaan. Olin sattumalta laiturilla katsomassa tätä tilannetta: Kyseessä oli kohtaus, jossa tavarajuna saapui etelästä kakkosraiteelle odottamaan pohjoisesta vastaan tulevaa pikajunaa. Asemamies oli ensin etelävaihteella ja päästi tavarajunan toiselle raiteelle. Sen jälkeen hän käänsi etelävaihteen ykkösraiteelle pikajunan ohitusta varten. Seuraavaksi hän pumppasi resiinalla pohjoisvaihteelle odottamaan pikajunaa päästääkseen pikajunan ohituksen jälkeen tavarajunan kakkosraiteelta jatkamaan pohjoiseen. Saapuessaan tänne pohjoisvaihteelle hän oli ajatuksissaan jo heti kääntänyt vaihteen kakkosraiteelle. Sitten pikajuna lähestyi pohjoisesta. Asemamies odotti vaihdekopilla. Yhtäkkiä hän säpsähti – kuinka tuo vaihteen paino on näin päin - . Salamana hän käänsi vaihteen ykkösraiteelle, kun juna oli jo tulossa vaihteeseen. Hänen kertomansa mukaan vaihde kääntyi veturin häkin alla. - Veturinkuljettaja kertoi myöhemmin, että odotti kummalle raiteelle mennään. Olin aseman kohdalla laiturilla, kun veturinkuljettaja ohi ajaessaan huusi kovasti jotain junanlähettäjälle ja heilutti käsiään. Kun asemamies tuli vaihteelta, hän kertoi tapahtuneen. Veturimiehet tekivät tilanteesta raportin eteenpäin. Asiasta tuli kuulustelu ja asemamies sai varoituksen. |
||||
|
|
25.01.2017 16:00 | Kari Simonen | ||
| Edellisen kommentin perusteella totean omana havaintonani, että koskaan ei juna pysähtynyt, jos viestin antaminen epäonnistui. Ei niitä tapauksia montaa ole mielessä, mutta muistaisin, jos olisi pysähtynyt. Pysäyttäminen olisi vaatinut pitkän matkan varsinkin pikajunalla. Tuntuu epärealistiselta tämä vaihtoehto. | ||||
|
|
25.01.2017 13:56 | Kari Simonen | ||
| Petri Nummijoen kommentissa mainittu periaate toimi tosiaan tuolloin kuvan ottamisen aikoihin 1950-luvun lopulla, kun sivullisena ja asemalla asuvana koulupoikana seurasin liikennettä. Asemamies tai junanlähettäjä pitivät junan tultua näköpiiriin näkyvästi ojolla rengasta. Muistikuvani mukaan ainakaan ylämäkeen täydellä höyryllä tuleva pikajuna ei yhtään höllännyt nopeutta, koska tuossa Kurkimäen kohdalla on pohjoisesta tultaessa vastassa ylämäki ja Savon radan korkein kohta noin 1 km:n päässä asemasta etelään. Veturin äänestä olisi huomannut jos vetoa olisi vähennetty. Näin maallikkona, mutta läheltä seuranneena, on mielenkiintoista seurata kuvan aiheuttamaa keskustelua. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten veturissa varauduttiin edessä olevaan matkaan sen jälkeen, jos renkaan "pyydystys" ja viestin saaminen ei onnistunut. Näinkin joskus tapahtui. Kiitos asiantuntijoille! | ||||
|
24.01.2017 02:46 | Kari Simonen | ||
| Edellä oleva tarina tapauksesta on tosi, mutta se on puutteellinen. Junanlähettäjä Eino Lähteenmäen kutsui paikalle pakaasikäsittelijä (asemamies), kapteeni Erik Hjalmar Tuomi, joka haistoi, että tuo mies täytyy pelastaa, kun näki Mannerheimin, vaikkei silloin vielä tuntenut häntä. Lähteenmäki toimi sitten mahdollisimman fiksusti ja hoiti täpärän tilanteen. Sekä Lähteenmäki että Tuomi palkittiin paljon myöhemmin tästä uroteosta Vapaudenristillä. Olen keskustellut Lähteenmäen sukulaisen kanssa ja hän kertoi, että Lähteenmäki oli itse vähän vaivautunut, kun usein yksin hänelle annettiin kunnia tapahtuneesta. Hjalmar Tuomi oli 1950-luvulla voimistelunopettajana Joensuun lyseossa. Tuomen Jalluksi oppilaat kutsuivat. Veljeni oli hänen oppilaanaan. Tuo Vapauden Ristillä palkitseminen oli silloin kyllä sanomalehti Karjalaisessakin. Molemmille täysi kunnia urotyöstä. Asiasta on pitänyt esitelmän kenr maj Kalervo Sipi vuonna 2011. Myös siitä selviää molempien osuus. Tuon esityksen pääsee lukemaan, kun lyö Googleen seur tekstin: 78. Kenraali Sipin esitelmän referaatti Tampereella Kari |
||||
|
|
23.01.2017 23:27 | Kari Simonen | ||
| Juhanin huomio on oikea. Asemamies on ojentanut juuri "lenkin/vanteen" veturinkuljettajalle, joka irrotti tiedotetta kuvassa. Asemamies näkyy lastauslaiturilla astelemassa takaisin ojentamispaikalta lenkkilaitteen varsi kädessä. | ||||