??.08.1995 / Hyvinkää Konepaja
??.08.1995 Seuraa muistelma perjantai-illan kuluksi. Vuosi oli pakostikin 1995, sillä ensimmäiset Sr2:t olivat tulossa liikenteeseen. Meitä oli kolmen nuoren harrastajan porukka Palopurolla. Itselläni ikää oli viisitoista, muilla "jäsenillä" muutaman vuoden vähemmän. Tuohon aikaan usein pelkkä puhelinsoitto johonkin mukavaan rautatieaiheeseen kohteeseen riitti ja meidät vastaanotettiin ilomielin. Tällä kertaa olimme päässeet Valtionrautateiden Hyvinkään Konepajalle ja isäntänä vierailulla toimi T.Lintinen - aktiivinen harrastaja ja, kuten meille vierailun aikana selvisi, saman kylän poikia... Kierros alkoi konepajan halleista ja muutaman kohteen kierrettyämme saimme kuulla, että näkisimme jotain salaista. Kamerat pitäisi ehdottomasti laittaa pois. Mikäpä siinä. Pressujen (ainakin muistaakseni) takana olikin sitten yllätys: Ensimmäinen Sr2, jota sveitsiläinen porukka laitteli kuntoon. Ryhmä oli varsin sosiaalista sorttia ja meidät pojannöösit kutsuttiin saman tien tutustumaan aiheeseen läheltä. Saimme kattavan esittelyn veturin hienouksista ja penkilläkin pääsi istumaan. Ne kuvat tietysti jäivät ottamatta, mutta muistoksi heltisi näitä kuvassa olevia tarroja. Hieno hetki, joka jäi muistoihin. Tänä päivänä olen tuon porukan ainoa rautatieharrastaja. Myöhemmin olen kuullut, että toinen harrastusta jatkanut jäsen, aktiivisesti tälläkin sivustolla vaikuttanut henkilö, menehtyi äkillisesti joitakin vuosia sitten. Mukava olisi näitä ollut muistella hänenkin kanssaan.
Kommentit
| 05.12.2015 06:40 | Kari Haapakangas: | Huba! Korkkarisaksani ei riitä ihan kaiken ymmärtämiseen... |
|
| 05.12.2015 10:41 | Kimmo T. Lumirae: | Hieno tarra. Kari: veturin alla oleva teksti on suunnilleen "Suurnopeus-monikäyttölinjaveturi" ja tekniset tiedot ja alla SLM:n virallinen nimi kokonaisuudessaan. | |
| 05.12.2015 13:28 | Heikki Kannosto: | Oi aika entinen... 1970-80-luvuilla Pienoisrautatiekerho vieraili ainakin Pasilan ja Hyvinkään konepajoilla, Pasilan suon halleilla ja Pasilassa laskumäkityöskentelyä seuraamassa sekä Valmetilla Tampereella. Hyvinkään Pienoisrautatieläiset taas kävivät Kouvolassa jossa syystä tai toisesta oli saatu se käsitys että tutustumaan olisi tulossa isompikin joukko tai rautatieläisten joukko (en muista kummin päin) - mutta oikein hyvän opastuskierroksen me joka tapauksessa saimme. Vanhaan hyvään aikaan tuollaiset eivät olleet mitenkään vaikeita järjestää - nykyisin tilanne taitaa olla toinen. | |
| 05.12.2015 14:22 | Juha Pokki: | Tuolloin 90-luvun puolivälissä aika oli todellakin vapaampaa. Meidän kolmen hengen epävirallinen porukka pääsi mm. muutamaankin otteeseen Riihimäen ratapihalle ja asetinlaitteelle sekä seuraamaan järjestelytöitä Deeverillä. Ilmalassa sama juttu, mutta Seepralla Länsisatamaan ja takaisin. Monta kertaa matkalla Helsinkiin päästiin Sm:ien ohjaamossa - siis etupäässä vieläpä. Konepajalla käytiin myös muistaakseni parikin kertaa ja romuraiteilla sijainneesta kalustosta saimme valita myös pientä irtaimistoa matkamuistoksi. Lisäksi ainakin Lahdessa saimme kattavan kierroksen, sisältäen Kymijärven hiilivoimalan purkuraiteella käynnin. Kaikki tämä oli aina yhden puhelinsoiton päässä ja mikä ihmeellisintä, me olimme siis käytännössä lapsia - Täytyy nostaa hattua tuon ajan VR:n väelle, joka auliisti suostui ottamaan meidät vastuulleen ja muistan, että vierailut eivät suinkaan olleet mitään lyhyitä. Pari kolme tuntia kaiketi minimissään. Koskaan ei tullut mielikuvaa, että olisimme haitaksi tai että meistä haluttaisiin eroon. Muistaakseni Jokelan turman jälkeen asenne ainakin ohjaamossa matkustamiseen muuttui radikaalisti. Jos näin jälkeenpäin ajatellaan, koen että nuo kokemukset ja se opetus, että "kaikki" on mahdollista kun vain tarpeeksi yrittää ja ottaa yhteyttä eri toimijoihin, ovat ainakin meikäläistä ohjannut vahvasti myöhemmällä iällä myös ammatinvalinnassa. Nykyään minulle jopa maksetaan tuosta, että soitan puhelun tai kirjoitan sähköpostin ja järjestän siten itseni mielenkiintoiseen paikkaan :-) Siispä ainakin tätä kautta suuri kiitos kaikille asianosaisille, jotka ehkä seuraatte tätä palstaa ja muistinne syövereissä osaatte yhdistää itsenne tähän 90-luvun alussa rautateillä seikkailleeseen Tupu-Hupu-Lupu-ketjuun! |
|
| 05.12.2015 15:28 | Mikko Nyman: | 1990-luku oli toden totta huomattavasti vapaampaa aikaa VR:n osalta oikeastaan kaikilla osa-alueilla, jotka vähääkään harrastajia kiinnostivat. Paitsi että koneen päällä kulkeminen oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, myös esimerkiksi varikoihin tutustuminen onnistui käytännössä aina. Koska poikkeus vahvistaa säännön, "lensimme" kerran Ilmalan varikolta ulos siitä syystä, että kävimme ensin kysymässä kaverini kanssa Sm-kopista lupaa ylipäätään tulla varikkotiloihin. Tämä passasi oikein hyvin Sm-kopin jantterille. Samalla kysyimme, voimmeko katsoa tuoreimman viikkovaroituksen tallipässin huoneessa olevalta koneelta ja tämäkin sopi. Niinpä sitten kävelimme viiden metrin matkan käytävän toiselle puolelle ja avasimme tallipäivystyshuoneen kulmassa olleelta koneelta tuoreimman viikkovaroituksen. Yhtäkkiä itse tallipässin kopista kuului varovaisesti muotoillen karjahdus, jonka sisältö ei jättänyt tulkinnanvaraa: olimme ei-toivottuja henkilöitä Ilmalassa ja lupa välittömään poistumiseen varikkotiloista ja ylipäätään Ilmalasta myönnettiin siltä seisomalta ja karjaisulta. Tätä yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta ainakin meikäläiselle on kertynyt 1990-luvun vuosilta pelkästään positiivisia muistoja niin VR:stä kuin VR:n henkilökunnastakin. Yhden käden sormet eivät riitä siihen, kuinka monta kertaa meille on vuosien saatossa tarjottu majoitusta lepareilta, saunomismahdollisuutta varikoilta ja oikeastaan kaikkea muutakin mahdollista, alkaen nyt vaikka kuljettajien ohjekirjoista kaiken maailman muuhun silppuun, mikä rautatieharrastaja-alkuja kiinnosti – ja kiinnostaa edelleenkin, vaikka aikaa 90-luvun alusta on kulunut noin varttivuosisata. Usein tuntui siltä, että kuljettajat, konduktöörit, varikko- ja ratapihahenkilökunta sekä muut VR:n työntekijät olivat suorastaan innoissan siitä, kun pikkukundeja kiinnostivat rautatiet pahanteon sijaan. Näin jälkeen päin ajatellen moisia asenteita ei voi kuin arvostaa, vaikka ehkä silloin junnumpana ohjaamoon tai varikoille pääsyä pidinkin ehkä itsestäänselvyytenä. Ymmärrän ja ymmärsin jo 90-luvulla erittäin hyvin turvallisuusnäkökohdat ja vaikkapa sen, ettei ratapihoilla voi loikkia noin vaan ilman lupia. Sen sijaan en ymmärrä lainkaan sitä, miksi esimerkiksi Kouvolan tallien edessä on nykyään täysin julkisella paikalla kuvaus kielletty -kyltti (http://vaunut.org/kuva/96101). Se ei mahdu järkeeni, sillä jos asiaa vertaa vaikkapa lentoliikenteeseen, en muista koskaan nähneeni millään suomalaisella lentokentällä valokuvauksen kieltävää taulua, ellei kyse ole (osittain) sotilaskentästä tai vaikkapa tullialueesta. Palatakseni vielä ysärin alkuun, haluaisin nostaa esille muutamia konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä rautatieharrastus on ainakin omalle kohdalleni tuonut ja opettanut. Niinkin simppeliltä kuulostava asia kuin aikataulusuunnittelu, liikenteenohjaus, kalustokierrot ja oikeastaan koko rautatieinfran pyörimisen ymmärtäminen on edesauttanut nopeassa päässälaskussa ja todennäköisyyslaskennassa: mites nyt, kun tuo juna on Parkanon yksiraiteisella radalla ja kulkee 8 minuuttia myöhässä, mihin se otetaan sivuun, jotta vastaantuleva juna ei tästä johtuen todennäköisesti myöhästy ja jotta myöhästymiset eivät ketjuunnu liikaa? Ei muuta kuin grafiikka eteen, päässälaskin kouraan ja avot, laitetaanpa tuo Karhejärven sijaan Sisätössä sivuun ja lasketaan aikataulussa kulkeva juna ohi. Näin eteläänpäin tuleva juna myöhästyy vain kaksi minuuttia, mutta jos kohtaus olisi järjestetty alkuperäissuunnitelman mukaisesti Karhejärvellä, etelään kulkeva juna olisi myöhästynyt vähintään 10 minuuttia. Yleiseen elämänkokemukseen perustuen uskallan väittää, että näistä laskutaidoista oli merkittävästi jeesiä jo yläasteaikoina, lukiosta puhumattakaan. Mitä parisuhteisiin tulee, todennäköisyyslaskennasta on ainakin omalla kohdallani ollut hyötyä, kiitos rautatieharrastuksen: kun näen naisen alkavan hermostua 80 %:n todennäköisyydellä, totean tilanteen ja poistun takavasemmalle välittömästi, hieman Ilmalan varikon malliin siis. Mikäli naisen hermot menevät vain 35 %:n todennäköisyydellä, uskon selviäväni lopulta pelkällä suullisella huomautuksella ja turhalla länkytyksellä. Ehkä matematiikan hiffaamisen kautta todennäköisyyslaskennan ymmärtämistä arvostettavampana pitäisin kuitenkin sitä valtavaa tiedon määrää, joka meille rautatieharrastajajunnuille 90-luvulla jaettiin täysin pyyteettömästi VR:n henkilökunnan toimesta. Tiedän paljon hyviä harrastuksia, mutta rautatieharrastus poikkeaa näistä edukseen jo pelkästään siksi, että nuoret henkilöt pystyvät tai pystyivät asioimaan aikuisten ihmisten seurassa sen sijaan, että olisi pitänyt maleksia ostareiden kulmilla ja pummia tupakkaa ohikulkijoilta. Koko yllä olevan kertomukseni tarkoituksena on nostaa hattua niille kymmenille tai sadoille VR:n työntekijöille, jotka mahdollistivat rautatieharrastukseni aloittamisen. Harmi sinänsä, että hommat 2000-luvulla on tehty mahdollisimman vaikeiksi. Ajat muuttuvat, mutta hyväntahtoisten ihmisten määrä on edelleenkin vakio – säännöistä huolimatta. |
|
| 05.12.2015 16:22 | Heikki Kannosto: | Kesällä 1979 kolmen nuoren harrastajan ryhmämme haki ja sai luvan matkustaa muutamien tavarajunien konduktöörivaunussa ja koko aikataulukirjan sai kun vain osasi kysyä oikeasta paikasta. Kaikilla radoilla kelpaava kuukausilippu oli erinomainen piletti. | |
| 07.12.2015 01:24 | Timo Järvi: | Mikko: Hyvin kommentoitu siellä takarivissä :) Muistelen tuossa, kuinka vielä 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Tampereella pääsi tutustumaan Perkiön varikkoalueelle oikein luvan kanssa ainakin Tampere-päivien yhteydessä, ehkä myös muulloin. Hommaan oli panostettu, eli saatavilla oli omakustannushintaan aikuisille kaffetta ja pennuille limua ja munkkeja. Kun varikolta pääsi sitä varten järjestetyllä junakuljetuksella takaisin asemalle, tämän jälkeen pääsi vielä pällistelemään asetinlaitteelle, mitä viisaan näköiset sedät pöytien ääressä työkseen tekivät. Pääsipä joku onnekas jopa painelemaan nappeja :) Silloin wanhaan hyvään aikaan kun isä lampun osti, ja äiti särki sen, homma osattiin ja siinä oli myös järkeä, ja samalla firma sai taatusti paljon enemmän positiivista mainosta ja mielikuvaa varsin pienellä satsauksella ilman kalliita, tekopirteitä ja teennäisiä mainoskampanjoita. Silloin ei ehkä hallittu tätä nykyajan rahat pois -tuotteistamista, mutta ainakin paikallisia yhteiskuntasuhteita osattiin hoitaa hyvin yksinkertaisilla asioilla. Nykyisin kaikki on niin pääkonttorivetoisen kiellettyä ja rajoitettua tai vähintään DDR-tyyliin yltiöpäisesti aidattua, ja radan hallittu ylitys hallituissa olosuhteissa on niin kauhean vaarallista. Jokseenkin tuntuu, että samalla ollaan kasvatettu täysin uusavuttomia ihmisiä, kun porukoille ei opeteta yksinkertaisia mutta toimivia perusasioita esimerkiksi siitä, miten rautateiden vaikutusalueella kannattaa toimia ja mitä ei ainakaan kannata tehdä. Eihän kieltäkään kannata työntää 20-asteen talvipakkasella rautaputkeen :) Nykyisen perusmantran mukaan kaikki on niin vaarallista, kun junat liikkuvat niin lujaa. Niin no, liikkui ne junat 80- ja 90-luvullakin kovaa ja muistaakseni max. 120-140 km/h, joten eipä siinä pieni nopeuden nosto tunnu juuri missään. Ei sitä aikaisemminkaan parantunut jäädä radalle käkkimään, mikäli juna oli tulossa. Nykyisin monessa paikassa maksimi nopeus taitaa olla edelleen vain se 160 km/h. Ehkä ennen vanhaan niin harrastajat kuin kulmakunnan pennut oli opetettu tai ainakin kykenevämpiä tulemaan paremmin toimeen itsekseen ja porukoissa, kun en ainakaan itse muista, että meidän kulmakunnilla olisi kukaan kersoista júnan alle jäänyt, vaikka myös radan vaikutuspiirissä paljon liikuttiin. Tarjolla oli suhteellisen vilkasliikenteinen päärata, teollisuusraiteistoja, useampikin taso-ylikäytävä ja yksi ratapiha, sekä suosittu uimapaikka aivan pääradan varressa - ja rannalle kulkeminen tapahtui radan vartta pitkin. |
|
| 07.12.2015 16:29 | Mikko Mäntymäki: | Alkaa pikku hiljaa kyllästyttämään sensuuri. Vai ottiko niin koville kun arvostelin nuorempia? Olen sitä mieltä että Suomi oli parempi paikka elää 80-90 luvulla, silloin ei voinut deleteä painamalla poistaa kirjoituksia joista moderaattori ei tykkää, vaan asiat sanottiin suoraan kasvotusten. Kaikki ne jäynät mitä isäni ja isoisäni on tehnyt niin ne on tapahtunut oikeasti, no tapaukset on jo onneksi vanhentuneita. Nykyajan nuoret ei pärjää ilman sähköä kun minä taas haluan pysyä omavaraisena, eivät tottuneet töihin vaan ne ovat teho-osastolla jo kahdentunnin metsätyön jälkeen. Nuorimmat moderaattorit eivät kestä kuulla arvostelua, vaan piiloutuvat delete napin taakse? Vai johtuiko kommentin poisto, että pottuilin virkamiehille? Tämän lähetin myös nettipalautteeseen. |