31.12.1959 / Nuojua, välillä Oulu tavara–Vaalankurkku
31.12.1959 Nuojuan voimalaitos 1959. Kiintoisa huomio tässä on se, että rata on mennyt patoa pitkin hyvän matkaa Oulujoen pohjoispuolelle - tässä siis aiemmin huomiotta jäänyt suuren joen ylitys. Yhä olemassaoleva muuntajansiirtoraide näkyy myös kuvassa; aivan kuin siinä olisi tavallinen vaihde vain välissä. Vaan hieman hammastaa, korkeuseroa on parikymmentä metriä... Lisää kiinnostavia yksityiskohtia: kuvalähteenä oleva kirjanen mainitsee ohimennen, että siirtonosturi on suunniteltu myös tarvittaessa siirtämään puutavaraa vaunuista jokeen tai toisinpäin. Aikaisemmin tuntematon puutavaraterminaali siis - tosin taisi olla pelkkä aikomus ilman käyttöä.
Kommentit
| 19.11.2012 14:45 | Mika Koukkari: | Nämäpä ovat valaisevia kuvia! Jotenkin noin arvelin radan kulkeneen, patovallia pitkin nosturin alle. Pitää muistaa myös, että aikoinaan Oulu - Kajaani maantie kulki Jylhämän ja Nuojuan voimalaitosten kautta. Kaikissa Oulujoen voimaloissa on ollut nipunsiirtolaite käytössä. Merikoskessa tosin nipunsiirtolaite on ollut aika erikoisennäköinen laite, eikä siinä ole mitään rataa, muljauttaa vain nipun padon yli. Jotain kuvia löytyy kun hakee (Nuojua) vaikka osoitteesta: www.suomenmuseotonline.fi. Miten luotettavia esim. kartat ja kirjaset ovat? Onko kaikkia esitettyjä haaroja edes rakennettu? | |
| 19.11.2012 14:56 | Kari Haapakangas: | Tässäkin kuvassa on havaittavissa nuo alueelle tyypilliset raviinit, syvät ja jyrkkäseinäiset joki- ja purouomat. Pengertä ja siltaa on pitänyt tuossakin etelärannalle rakentaa. | |
| 20.11.2012 13:55 | Heikki Jalonen: | Kirjasen karttakuvat perustuvat tietysti voimalaitosalueiden asemapiirustuksiin ja leiskoihin. Niiden tiedot ovat luonnollisesti yksinkertaisettuja lähdepiirustuksiin verrattuna; eikä niiden varsinainen piirtäjä ole välttämättä käynyt voimalaitosalueella paikan päällä. Kuitenkin, tiet ja radat ovat sellaisia peruspiirteitä, joita voidaan pitää varsin luotettavina ja ne on ainakin tarkoin jäljennetty lähtöaineistosta. Lähtöaineisto vo tietenkin poiketa todellisuudesta, mutta tuskin kuitenkaan näin perustavanlaatuisissa piirteissä. Kyllä sellaisesta muutoksesta olisi tehty revisio. Merikosken nipunsiirtolaitteessa oli itse asiassa kaksi erillistä rataa: toinen padon yläpuolella ja toinen alapuolella. Radat eivät tietenkään olleet vaakasuorassa, vaan niiden nousukulma oli noin luokkaa 75° vaakatasoon nähden. "Raideleveys" oli melko suuri, luokkaa 4...5 metriä. Yläpuolella liikematka oli luokkaa 10 metriä, alapuolella ehkä noin 20 metriä. Nämä siis silmämääräisinä arvioina. Näillä radoilla liikkui kummallakin puolen padon harjaa oma vaununsa. Kumpikaan vaunu siis ei koskaan ylittänyt patoa. Molemmat radat menivät reilusti (ainakin 5 metriä, ei tullut sukellettua...) vedenpinnan alapuolelle; yläpuolelle yläkanavaan ja alapuolella nippukanavan päässä olleeseen ala-altaaseen. Syvyyden tuli olla niin suuri, että vaunu saattoi laskeutua alemmas kuin kelluvan nipun suurin syväys, ala-altaassa nipun piti vielä päästä uimaan sivusuuntaan pankkojen päiden yli. Vaunujen nosto- ja laskuliikkeitä hallittiin suurenpuoleisilla sähkövinsseillä, kummallakin vaunulla omansa, joista vaijeri kulki vaunun kautta taljasovituksella. Ohjausta varten ja laitesuojana laitoksen vieressä padon harjalla oli puinen kaksikerroksinen ohjaamokoppi. Vaunun runko oli päädystä katsoen kolmiomainen siten, että yläsivu oli vaakasuorassa. Yläsivun päällä oli nippukehto eli neljä paria matalia pankkoja, pohjamuoto pyöreähkö. Toinen kylki oli puolestaan samansuuntainen radan (ja radan alustana toimivan betonitason) kanssa; tässä sivussa olivat kulkupyörät. Kolmas sivu muodosti diagonaalituen. Laitos toimi siten, että aluksi laskettiin yläpuolinen vaunu riittävän syvälle upoksiin, jotta nippu voitiin uittaa sen päälle. Yläpuolen nostovaiheen ajan alapuolen vaunu ei saanut olla yläasemassaan. Seuraavaksi päästettiin (joen virran kuljettamana ja "vähän" keksillä tökkien) nippu uimaan vaunun nippukehdon päälle, johon vaste sen pysäytti. Sitten aloitettiin yläpuolen nosto, jolloin nippu nousi vedestä vaunun selässä. Nostoa jatkettiin, kunnes tultiin vaunun yläasemaan, siis padon harjan keskivaiheille, jonne yläpuolen nosto pysähtyi. Seuraavaksi nostettiin alapuolen vaunu yläasemaansa padon harjalle. Ratojen keskinäisen kulman, kehtojen pankkojen muodon ja keskinäisen limityksen johdosta vaunu pääsi nousemaan ylävaunun kanssa samalle tasolle, jolloin nippu tulikin kahden vaunun kannatukselle. Nyt puolestaan laskettiin yläpuolen vaunu alas, ja nippu jäi pelkästään alapuolen vaunun kannatukselle. Lopuksi laskettiin alapuolen vaunu nippuineen ala-altaaseen, josta juoksuvesi siirsi työnsi nipun ensin sivusuunnassa uittokanavaan ja edelleen (vaijerivetolaitteella avustettuna) alakanavaan. Pientä käsityövaltaista avustamista tarvittiin siis tässäkin päässä... Ja prosessia toistettiin yötä päivää kunnes joki oli tyhjä nipuista. Merikoskella laitos käynnistyi (1970/80-luvuilla) yleensä joskus juhannuksen tietämillä ja nosto oli valmiina elokuun lopulla; riippuen tietysti kulloisestakin vuotuisesta uittomäärästä. Laitoksen viimeinen käyttökesä oli 1982, jonka jälkeen Oulujoen uitto päättyi. Laitos purettiin 1990-luvun lopulla, liittyen Merikosken padotuskorkeuden samaan aikaan suoritettuun nostoon. Nykyisin nippu-uittokanava palvelee Merikosken kalatien alaosana. Nippunosturin rakenteiden jäännöksiä ei ole muutoin enää näkyvissä paitsi eräinä betonirakenteina padon kupeessa. Radan tarkan kaltevuuden voisi niistä silti edelleen mitata. |
|
| 20.11.2012 20:26 | Niila Heikkilä: | Näin tyhjentävää selostusta Merikosken nipunsiirtolaitoksesta ei olekaan ennen näkynyt. Mielenkiintoista tekstiä. Missäs kohtaa sijaitsi silloin uiton lopullinen erottelualue? Jäikö sen toiminnasta jotain mieleen? Oulujoen irtouiton aikana käsittääkseni erottelualue on sijainnut ainakin osan aikaa myös Madekosken alapuolella. Itse tuli seurattua Kemijoen uittoa hyvinkin paljon, ja varsinkin viimeinen kesä 1991 jäi haikeana mieleen. Jälkihäntä kun meni, tiesi että yksi aikakausi päättynyt. | |
| 21.11.2012 09:25 | Heikki Jalonen: | Oulujoessa uineet niput lajiteltiin Hartaanselällä olleessa sortteerissa. Se ei ollut mitenkään kovin suuri laitos, jos vertaa vaikkapa Kemijoen vastaavaan irtotavaran lajitteluun. Liekö niitä nippujen vastaanottajiakaan lopulta ollut kovin montaa, ainakin osa meni joko suoraan pikku tarakoina hinaamalla Nuottasaareen tai Oulu-yhtiön nippuvarastolle Varjakan salmeen, osa taas koottiin isommiksi lautoiksi Kempeleenlahdella ja hinattiin sieltä eteenpäin; useimmiten varmaankin Kemin suuntaan. Nippujen nosto junaan tai autoon oli mahdollista Oulu-yhtiöllä Nuottasaaressa; mutta toinen asia sitten oli, möikö Yhtiö tuota palvelua muille. | |
| 22.11.2012 01:18 | Niila Heikkilä: | Vanhat uittoreitit ja nipunsiirtoradat ovat varsin kiinnostavia paikkoja. Suoritettiinhan uittoa aikoinaan miltei jokaisessa vesistössä jossa laskujoki johti jollekin puunkäsittelylaitokselle. Muistuu mieleen Kemijoelta jokin 1980-luvun lopun kesä, jolloin oltiin seuraamassa Valajaskoskella uiton tapahtumia. Hommahan meni niin että ylävesiltä tulleet tukit kertyivät voimalaitoksen yläaltaaseen, ja kun puuta oli riittävästi (jolloin ketterä ja hyvän tasapainon omaava henkilö olisi voinut juosta joen yli puita pitkin), suoritettiin tukkien lasku voimalaitoksen ohi tukkirännin kautta. Vesi saatiin juoksemaan ränniin, laskemalla yläpäässä oleva syöttökaukalo/suppilo (oli silläkin oma uiton terminsä, mutta se on valitettavasti unohtunut) alas. Se painoi useamman tonnin, ja liikkui isojen hydraulisylinterien varassa. Koska tukkirännin suulle johtavat syväpuomit tulivat jokea pitkin kartion muodossa, ahtautuivat tukit kapeikkoon ennen rännin virtaukseen joutumistaan. Tukkien kulkua autettiin kuudella suurtehopumpulla, jotka painoivat käsivarren paksuista vesisuihkua puomiston molemmilla reunoilla ja pakottivat tukkeja kohti ränniä. Koska rännin virtaamaa ei voitu energiataloudellisista syistä kasvattaa määrättömiin, (vesi meni voimalaitoksen turbiinien ohi tuottamatta tehoa) se oli normaalisti ehkä 3 kuutiota sekunnissa, ei rännin vaikutus ulottunut sataa metriä kauemmas, vaan joen oma virtaus painoi tukkeja kohti ränniä. Voimalaitoksen turbiinien välpät olivat kuitenkin jokusen kymmenen metriä rännin vasemmalla puolella, joten päävirtaus kääntyi juuri kriittisessä paikassa hieman sivulle. Vaikka pääsääntöisesti uitto toimi konemaisen varmasti, aina joskus rännin suulle muodostui paha suma. Joku aihkipetäjä jäi pystyyn rännin rakenteita vasten, ja kohta siihen oli ahtautunut täysperärekallisen verran tavaraa. Sitten tarvittiinkin vanhaa uittomiehen apulaista, keksiä. Sillä kertaa sekään ei auttanut, vaan suma oli ja pysyi paikallaan. Seuraava konsti oli kokeilla nostaa rännin suu ylös, ja laskea se taas alas. Yleensä tämä auttoi, suma hajosi itsekseen. Vaan nytpä ei auttanut. Aikaa kului ja vettä meni, vaan ei tukkeja. Sitten kaverilla välähti. Tukkirännin yläosan oikeaa korkeutta suhteessa yläveteen mittaa erillinen uimuri, joka pysäyttää sen oikealle tasolle kun vettä menee riittävästi ränniin. Hän otti keksin ja painoi uimuria alaspäin, jolloin hydraulipumput käynnistyivät uudelleen ja rännin yläosa painui toista metriä alemmas kuin normaalisti. Kyllä alkoi vettä mennä! Ränni, joka normaalitilassa oli keskimäärin puolillaan, täyttyi ääriään myöten ja osa vedestä meni reunojenkin yli koko matkaltaan. Tilapäinen koski kohisi voimalaitoksen alapuolella rännin alla. Mutta niin lähti sumakin. Meni kokonaisena ala-altaaseen ja jatkoi kuohujen keskellä kohti Petäjäskoskea. Nykyäänhän Kemijoen uitto kulminoituu pitkälti rautateihin, ja Rovaniemen ja Kemijärven puutavaraterminaaleihin. Tavallaanhan puu kulkee vielä osittain joen voimalla, syöttäähän Kemijoki varsin ison osan sähkötehosta josta puujunaa vetävä sähköveturi saa käyttövoimansa. VR:hän käyttää nykyisin vesisähköä. Edellyttäen tietysti että keulilla on sähköveturi. Kohtahan Kemijärvenkin puujuna pääsee sähköllä alas asti. |
|
| 22.11.2012 12:56 | Heikki Jalonen: | Näin on näköispatsas... Vanhat nipunsiirtolaitteet, ylivientilaitokset ja vastaavat ovat usein yllättävän lahellä - tai joskus täysin puhdasta - rautatietekniikkaa. Kimolan nosturilaitos, Pispalan tunneli funikulaareineen, Verlan ylivientirata tasoristeyspuomeineen kaikkineen, Honkataipaleen rata, Suolahden rautakanava. Kaikki todella kiinnostavia aikansa saavutuksia. Ja kaikkien noiden vanhojen laitosten jäännökset katoavat nopeaa tahtia, samoin katoavat käyttäjät ja käyttöä koskeva muistitieto. Kaikki ne kuitenkin olivat aikanaan tärkeä - tai ainakin sellaiseksi tarkoitettu - osa maamme tärkeimmän teollisuudenalan logistiikan verisuonistoa. Joskus aika vain juoksi nopeammin kuin suunnitelmat toteutuivat; näin kävi vaikkapa Pispalassa. Kokonaisvaltaista selvitystä puun teollisesta kulusta, joka kattaisi aikakauden "Suomi-Filmi"-tyyppisen uittotyön ja täysperäyhdistelmän välissä, ei ole tietääkseni vielä tehty. |
|
| 30.11.2012 19:11 | Mika Koukkari: | Kävin viikolla tutkailemassa vielä Nuojuan maastoja ja tuosta suoraan menneestä raiteesta ei ole kyllä mitään merkkejä, kohtuullisen isoja mäntyjä kasvaa mahdollisella linjalla. Radan olemassaoloa kyllä puoltaa se, että tuolla on etäämpänä olevalla kentällä on sen kokoluokan muuntaja, että rautatietä on varmaan tarvittu. Lienekkö muuntaja alkuperäinen vai myöhempää hankintaa? Rata on saattanut kulkea tuota tietä pitkin ja siitä mötikkä haalattu lopulliselle paikalleen, pyörät näkyivät alla olevan... |