Käteen sattunut lehtileike (HS 12.06.1983) palautti mieleen jo haalistuneita muistikuvia. Etsin vanhoja kuvia, jotka kertovat puolestaan työstä, ja sen jäljestä. Lainat ovat kyseisestä artikkelista: ”Pannaanko höyrypillit pussiin”? Eri vetovoimalajien käyttökustannuksia vertailtiin monella tavalla muissakin artikkeleissa, niihin varon puuttumasta. Jotkut veturit olivat varaston kirjoilla viitisentoista vuotta, yleensä vähemmän. Oliko se noin vähän?
”Eduskunta hyväksyi rautateiden nykyaikaistamisohjelman 1950-luvulla…viimeinen höyryveturi valmistui 1957…dieselkalustoa lisättiin nopeasti…suunniteltiin sähköistämistä”. ”1960-luvun mittaan sähköistys riisti huomion vaihtoehdoilta. RH pyysi sähköveturitarjouksia kotimaiselta teollisuudelta. Neuvostoliitto ilmoitti halukkuutensa toimittaa… asia politisoitui. Sähköistyksen kannattavuutta ja vaihtoehtoja tutkimaan asetettiin Linnamon (kansanedustaja Jussi L., sd, myöh. ministeri) komitea (1963) , joka ehdotti sähköistyksen rajaamista Helsingin lähialueelle, ja eteläisten pääratojen sähköistys siirrettäisiin 1980-luvun loppuun. Siihen asti liikenne hoidettaisiin dieselvetureilla, ja höyrykalustoa käytettäisiin liikennehuippujen tasaamiseen.”
Moinen ei miellyttänyt monia tahoja. ”RH perustii seuraavaksi valiokunnan, joka 1965 punnittuaan vaihtoehtoja, esitti sähköistyksen pikaista aloittamista, ja että veturit tilataan Neuvostoliitosta. Tämä aiheutti pelkoa riippuvuudesta.” Ehkä juuri tästä syystä valiokunta ehdotti kriisivarastointia Puolustusvoimien varikoille. Pääesikunta esitti tätä v. 1968, ja seuraavana vuonna RH päätti 250 höyryveturin varastoinnista.
Kirjassa ”Höyryveturit valtion rautateillä” (Pölhö – Honkanen, 2017) on tarkka selvitys vetureista ja paikoista.

Kirjoita kommentti

Sinun täytyy kirjautua sisään, jotta voit kirjoittaa kommentteja!