Jotenkin huvittaa tämän kaltainen itkeminen miten kaikki on niin kaukana pääkaupunkiseudulta.
Haapamäen museoveturiyhdistys on ilmoittanut hankkineensa omistukseensa ainakin osan VR:n omistamasta kalustosta, joten kaikki ei ilmeisesti lähdekään Haapamäeltä pois.
Itkua tai ei — noin seitsemän tuntia päivässä ipanalauman kanssa missä tahansa kulkuvälineessä on paljon. Jos tällaiseen urotekoon ryhtyy, on palkinnon oltava muhkea. Kohteen sisällöstä on saatava kunnollinen kate.
Reissasimme aikoinaan lähes kaikki kotimaiset perhekohteet. Jos kohde oli kaukana, kannatti sinne matkustaa jo edellisenä iltana. Hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen oli helppo lähteä itse kohteeseen pirteällä mielellä. Tosin yöpyminen nostaa reissun kustannuksia, mikä asettaa lisää odotuksia itse kohteelta.
Realismia on se, että pääkaupunkiseudulla ja sen ympäristössä asuu yli miljoona ihmistä. Miten tästä joukosta edes pieni osa saataisiin houkuteltua johonkin turistikohteeseen?
BTW. Pääkaupunkiseudulla asuvana pääsen lentokoneella noin kolmessa tunnissa Lontooseen ja sieltä reilussa tunnissa junalla johonkin lukuisista rautatiekohteista, mutta nythän ei ollutkaan kyse
aikuisen rautatieharrastajan reissaamisesta, vaan perhematkailusta.
Vuonna 1988 olimme Haapamäen höyryveturipuiston silloisen toimitusjohtaja Jarmo Koivunportaan vieraina. Aikaisemmin hän muistaakseni työskenteli Keuruun kaupungin elinkeinoasiamiehenä. Koivunporras valotti puiston liiketoimintaideaa — puistonhan oli tarkoitus tuottaa matkailumarkkoja Keuruun kaupungille.
Liikeidea perustui havaintoon siitä, että Keuruun läpi ja sen läheltä kulkee liikennevirtoja jonnekin muualle. Ajatuksena oli saada edes osa liikennevirroista poikkeamaan Haapamäellä. Melko lähellä oli myös Ähtärin Eläinpuisto, joka tukisi alueella vierailua. Veturipuiston täytyisi siis sisältää katsomista ja tekemistä lapsiperheelle koko päiväksi. Palveluiden olisi oltava sen mukaisia.
Tavallisen perheen kannalta staattiset veturit ovat vain patsaita, joissa voi korkeintaan kiipeillä. Se havaittiin aika pian, että puisto on liian nopeasti käyty läpi. Suurimman suosion saavutti puistojuna, jossa kävijöistä matkusti kolmannes. Resiinalla polkeminen kiinnosti myös. Höyryveturia kävi ajamassa kävijöistä viisi prosenttia. Keuruun ja Haapamäen väliä liikennöivä Paikku-juna ei sen sijaan kiinnostanut. Juuri muutahan puisto ei tarjonnutkaan.
Kävijöistä suurin osa oli lapsiperheitä ja eläkeläisiä. Teinejä ei ollut juuri lainkaan. Tämä näkyi myös puistomyymälän myynnissä.
Jo vuonna 1988 Koivunporras totesi, että puiston veturiaihe ei ole riittävän kiinnostava. Sen tueksi tarvitaan jotain muuta tekemistä. Ilmeisesti Keuruun kaupungin resurssit eivät riittäneet lisäpanostuksiin tai kärsivällisyys loppui — olettamuksenahan oli, että puisto tuottaisi nappulaa kaupungille. Todennäköisesti tämä oli myös syy siihen, että lopulta puiston liiketoiminnat luovutettiin yksityisille yrittäjille. En tunne tarkemmin alueen kunnallispoliittisia kiemuroita.
Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että veturipuiston liikeidea ei kantanut tai siihen ei panostettu riittävästi. Se on riski kaikessa yritystoiminnassa.
HMVY:n tekemiset sen sijaan eivät minua kiinnosta. Boikotoin sen yhteisön kaikkea toimintaa.
