09.07.2023 / Oulunkylä
09.07.2023 Aamu on herännyt Oulunkylässä. Laituriin hiljentelevän K-junan kylki värjäytyy auringonvalossa hetkeksi kullankeltaiseksi.
Kommentit
| 22.04.2025 06:57 | Esa J. Rintamäki: | Ja tuli ilta, yö ja uusi aamu... Loistava kuva, herra Ilmari! |
|
| 22.04.2025 08:17 | Ilmari Tommola: | Kiitän kehuista, herra Esa! | |
| 22.04.2025 15:22 | Arttu Kokkonen: | Loistavaa työtä! Tuo jotain toivoa foorumin laadulle. | |
| 22.04.2025 21:12 | Jyrki Talvi: | Komea kuva Ilmari, | |
| 22.04.2025 22:24 | Petri Sallinen: | Millä tavalla rautatieaiheisen valokuvan "laatu" mitataan? Pitääkö kuvalla olla jotain informaatioarvoa tai dokumentaarista arvoa vai onko laadukas kuva teknisesti tai taiteellisesti "laadukas" — ehkä jopa kumpaakin samaan aikaan? Rautatievalokuvausta on käsitelty useissa kansainvälisten huippukuvaajien teoksissa. Aika monen kuvaajan lähtökohtana on liikkuvan kaluston — vetureiden ja vaunujen — dokumentointi. Muutama ohje on jäänyt mieleen. Otetaan aluksi kohteesta yleiskuva etuviistosta. Sen jälkeen kohtisuorat otokset kummaltakin sivulta, edestä ja takaa. Tämän jälkeen yksityiskohtaisia kuvia varjoon jääneiltä katvealueilta, kuten teleistä ja alustan rakenteista, tekstityksistä ja muista kohteelle tyypillisistä yksityiskohdista. Tällainen kuvasarja dokumentoi yksittäisen veturin tai vaunun melkoisen tehokkaasti. Liikkuvan kaluston kuvaaminen on tietty vain yksi kapea kaistale rautatievalokuvauksen laajasta kentästä. Tällaisten kuvien merkityksen huomaa oikeastaan vasta silloin, kun tutkimuksen kohteena on liikkuva kalusto. Etenkin sen huomaa, miten vähän suomalalaista liikkuvaa kalustoa on kuvattu tässä esitetyillä metodeilla. |
|
| 22.04.2025 22:58 | Ilmari Tommola: | Itse en kovin mielelläni arvioi kuvan laatua dokumentaarisen merkityksen tai kuvakulmien perusteella, sillä epätyypillisistä tai arkisista kuvista voi löytää omanlaisen näkemyksellisyytensä. Tekninen laatu on minulle selkein "laadun" mittari, mutta sekään ei ole yksiselitteinen: huonolla kameralla voi saada hyviä kuvia ja hyvällä kameralla huonoja kuvia. | |
| 23.04.2025 08:24 | Jarno Piltti: | Uskon Petriä sataprosenttisesti, pienoismallin rakentaja varmasti huomaa jos ja kun dokumentoinnissa on katveita. Ehkä ylivoimaisesti suurin osa kuvaajista ei rakenna malleja kuvauskohteistaan? Tämäkin upea kuva tavallaan dokumentoi sen miltä Sm5:n maalipinta (teippipinta?) ja ikkunankehykset näyttää matalassa vasta-auringossa, näkymä jota tuskin pystyy H0:ssa tai N:ssä toistamaan, vai pystyykö? Näkemykseni mukaan korkea tekninen taso on oleellinen osa hyvää junakuvaa, sitten on paljon vaikeammin pisteytettävä tunnelma ja fiilis. Kerran sain selailla ammattivalokuvaajan perhealbumeita. Tämän ammattilaisen albumi oli teknisesti moitteeton mutta kuolettavan tylsä verrattuna edellisen sukupolven laatikkokameralla kuvattuun albumiin. Siinä oli kaikki mahdolliset halvan laatikkokameran virheet, oli valovuotoja, tarkennus kaukana takana ja kohteet eli ihmiset epätarkkana edessä ja kuvissa alivalottuneita tai puhki palaneita alueita, sommitelmat usein amatöörimäisen randomeita. Mutta tätä vanhaa albumia jaksaisi katsella vaikka kuinka pitkään, lopputulos oli aidosti viehättävä! Ammattilaisen kliininen työnjälki teki mieli heittää saman tien roskikseen. Mutta mitä jos kohteena olisikin ollut junat eikä ihmiset… En usko että tämä ilmiö juurikaan toistuu digiaikana, jollain kusisen ooppelin peruutuskameralla kuvattu pikselöinen junakuva tuskin näyttää viehättävältä minkään aikakauden silmissä. Tämä vain osanottona keskusteluun vorkin niin sanotusta tasosta viime aikoina. Niin, ja tämä kuva todellakin niin kuin Arttu sanoi antaa toivoa foorumin tulevaisuudesta. | |
| 23.04.2025 13:01 | Petri Sallinen: | Aikoinaan liikkuvan kaluston tarkka dokumentointi — ja ennen kaikkea niiden kuvaaminen — lähti viestinnällisistä tarpeista. Rautatietekniikka edusti teknisen kehityksen ja kansallisen insinööriosaamisen huippua. Valokuva oli myös keino markkinoida oman konepajan osaamista potentiaalisille uusille asiakkaille: tällaisia vaunuja ja vetureita me osaamme valmistaa. Yksityiskohtia tuotiin esille maalaamalla veturit mustavalkovalokuvaukseen soveltuvilla maaleilla, jotka voitiin helposti pestä pois ennen varsinaista maalausta. Tällaiset kuvasarjat ovat myös ihanteellisia pienoismallirakentajan lähdeaineistoja, vaikka niiden alkuperäinen käyttötarkoitus oli jotain muuta. Ahkera dokumentointi näkyy erityisesti englantilaisessa julkaisutoiminnassa. Aina vaan löytyy julkaisemattomia kuvasarjoja vetureista ja vaunuista, joiden ympärille voidaan rakentaa uusia korkeatasoisia painotuotteita. Vaikka englantilainen rautatieaineisto ei sinänsä kiinnostaisi, välittyy kuvista myös kuvaajien tapa ajatella kohteitaan — ja niiden dokumentointia. Myös Valtionrautatiet hyödynsi valokuvan voimaa Suomessa. Alansa ykkösnimiltä ostettiin valokuvauspalveluita ja myöhemmin rautateiden palkkalistoilla oli omat kuvaajansa. Esimerkiksi Olavi Karasjoen otoksissa on yhä sitä tuntua, jota rautatievalokuvat parhaimmillaan välittävät — dokumentaarista, mutta myös fiilispohjaista. Kuvia käytettiin mm. VR:n historiikeissa, johon monet asiat tallentuivat. Vuoden 1986 jälkeen tämäntapaista määrätietoista kaluston ja infran tallentamista ei ole enää tehty valokuvauksen keinoin ainakaan VR:n virkatöinä, kun historiikkien julkaiseminen loppui. Tämän aikakauden osalta historiaan onkin jäämässä suuri aukko olipa sitten kyse rautatieinfrastruktuurista tai liikkuvasta kalustosta — elleivät rautatieharrastajat kykene täyttämään aukkoa kuvillaan. |