??.??.1909 / Töölö Helsinki
??.??.1909 ”Sipoon kirkko” aika pakasta vedettynä. Ratikka ei vielä kulje, joten hevosella mennään. Kovin on kapoinen L-viertotie ja taitaa olla vielä hiekkapintainen. Ihmiset asettuneet ”kuvaus rintamaan” ja ihmettelevät kuvaajaa suurikokoisen laatikkokameran takana ja hänen päänsä on mustan kankaan peittämä jolloin filmille ei päässyt ylimääräistä valoa. Puhelinpiuhatkin kuvassa löytyvät.
Kommentit
| 12.11.2025 16:47 | Erkki Nuutio: | Kuvan tarkastelijat ovat luonnollisesti havainneet kymmenet kärrynpyörät, jotka reunustavat länsisivun korttelia. Kyseessä on tietysti Carl Fr. Spennertin Satula- ja ajokalutehdas. Se oli tunnettu herrasväen vaunujen sekä sota-ajoneuvojen (sapööri-, lennätin ja sairasvaunut) valmistaja Venäjän armeijalle ja ylipäätään Euroopan suurvalloille. (Suomen teollisuuden albumi 1913). Tontin Mannerheimintien puoleiselle sivulle rakennettiin vuonna 1936 poikittain kerrostaloja Lamelllikorttelin nimellä. NettiHS suostui antamaan ilmaiseksi vain alkuhenkosen Lamellikorttelia koskeneesta jutustaan: "Kun takatöölöläiset puhuvat lamellikorttelista, tarkoitetaan numeroa 498, jonka kolme asuintaloa Mannerheimintien puolella on yllättäen rakennettu poikittain, pääty kadulle päin. Väliin jää avaruutta ja ilmaa." |
|
| 12.11.2025 17:07 | Jorma Rauhala: | "Sipoon kirkko" suunniteltiin jo 1903 ja valmistui henkilökunnan, kuljettajien ja rahastajien asuintaloksi vuonna 1905. Koska henkilökunnan työajat olivat 12-14 tuntisia ja palkaton ruokailutauko oli lisäksi siinä välissä tehden työhönsitoutumispäivästä jopa 16 tuntisen, oli raitiotieyhtiönkin edellytys että henkilökunta asui samalla tontilla mistä ajot alkoivat ja minne päättyivät. Siksi tehtiin tämä tuolle ajalle tavanomaisen näköinen ja alkeellinen henkilökunnan vuokrakerrostalo. Alakerrassa oli ruokakauppa ja yhtiön konttori. Ratikka oli kulkenut tänne jo vuodesta 1890 lähtien, aluksi hevosvetoisena, ja tuolla kaukaisuudessa kuvassa näkyykin Kummer-vaunu päätepysäkillään odottamassa paluuaikaa keskustaan. Mutta siis tänne kuvaajan eli maaseudun suunnalle saatiin odottaa M.G.Stenius Oy:n Haagan ja Munkkiniemen raitioteiden rakentamista ja ne linjat aloittivat liikennöinnin vuonna 1914. Kuva on siis otettu ennen sitä vuotta. Toisaalta kuva on varustettu Branderin todellisella vuosileimalla 1909, eli mistä tuo 1919 on aloitukseen otettu? |
|
| 12.11.2025 18:57 | Jouni Halinen: | Oikea vuosiluku on 1909 korjattu kuvan tietoihin. | |
| 12.11.2025 20:23 | Heikki Jalonen: | Laatikkokameralla eli vanhan ajan laakafilmikameralla kuvattaessa kuvaaja tarvitsi pimennyshuppua vain silloin, kun hän suuntasi ja tarkensi kameran, kunnollinen skarppaus edellytti valolta suojautumista hupun varjoon. Objektiivin mattalasille välittämä kuvaheijastus ei ollut kovinkaan kirkas. Usein kameroissa oli lisäksi ulkopuolinen (ei objektiivin läpi toimiva) tähtäin, usein rautalankakehikko, jolla suuntausta saattoi karkeasti haarukoida. Mutta tarkennukseen sellaisesta ei ollut apua. Ja juuri hyvä tarkennus oli oikean valokuvaajan ykköstaito. Studiossa vakiopaikalla seisova kamera oli tavallisesti valmiiksi tarkennettu oikeaan etäisyyteen, jolloin toiminta oli nopeampaa. Henkilökuvia studiolla otettaessa käytettiin yleensä erilaisia niska- ym. tukia, joilla kuvattava asettui suoraan oikealle etäisyydelle. Ja tietysti niistä oli apua, kun piti minuutinkin verran olla liikkumattomana. Hupun tiiveys ei sinällään riittänyt estämään hajavalon pääsyä filmille, siksi filmilevy (laakafilmin lasinegatiivi) ladattiin kameraan vasta tarkennuksen jälkeen valolta suojaavassa kotelossa, jossa sitä kuljetettiin ja säilytettiin. Tarkennus tai objektiivin läpi tähtääminen ei ollut mahdollinen enää filmin ollessa sisällä kamerassa, suojakotelon etu- ja takalevyt olivat ehdottoman läpinäkymätöntä peltiä tai pergamoidia. Ennen valotusta filmitaskun etulevy (objektiivin puoleinen) vedettiin pois latausraon tiivisteen läpi, jolloin kamera oli valmis kuvan ottoon. Valotuksen (laukaisun, joka saattoi kestää useita sekunteja, jopa minuuttitasolle) aikana kuvaaja seisoi kameran takana ja paimensi kuvattavia, jotteivat liikkeet pilanneet kuvat tarkkuutta. Heikossa valaistuksessa kuvaaja käytti lisäksi salamalaitetta, joka laatikkokameroiden aikaan toimi useimmiten magnesiumjauheella. Mutta kuvaaja oli siis varsinaisen valotuksen ajan ihan normaalissa katsekontaktissa kuvattaviinsa. Valotuksen jälkeen suojakotelon etulevy pujotettiin takaisin paikalleen, jolloin valotettu negatiivi voitiin poistaa ja laittaa eteenpäin kehitykseen. Tämä vanha laakakameran kuvausprosessi (jota myös Signe Brander käytti) on nykyään aika tuntematonta puuhailua. Siksipä useinkin näemme elokuvissa tai TV:ssä valokuvaajan, joka huutelee sieltä mustan hupun alta muikkua tai muuta. Ihan suotta, sokkona kun ei kuvattaviaan näe. Paitsi jos tilanne on feikki eli kamerassa ei ole negatiivia sisällä. Elokuvarekvisiitassa harvoin on... Korkealle pitää nostaa hattua niille vanhoille kuvaajille, jotka näillä laitteilla saivat loistavia kuvia jopa liikkuvasta junasta. Onnistuminen perustui tietysti siihen, että kaikki oli valmiina laukaisuun. Ja juna oli täsmälleen oikeassa, ennalta tarkennetussa kohdassa. Eikä pilvi ehtinyt auringon eteen. Mitään mustahuppu-liikkeitä ei noissa liikkuvien kohteiden kuvauksissa ehtinyt tehdä. |