09.05.2026 / Litovel předměstí, Tšekki
09.05.2026 "Bobina" 140 099 seisoo Litovel předměstín yksipilttisen tallin edustalla. Tämä sähköveturi valmistui vuonna 1958 Plzeňissä Škodan tehtaalla. 2000-luvulla veturi palveli useita yksityisiä puolalaisia operaattoreita. Gepard Express toi 140 099:n takaisin Tšekkiin vuonna 2023. Lähin sähkörata sijaitsee Červenkan asemalla viiden kilometrin etäisyydellä. "Bobinan" takana on punainen kolmiakselinen dieselveturi 711 501. Taustalla näkyy myös Litovelin raatihuoneen korkea torni.
Kommentit
| 06.08.2026 22:30 | Hannu Peltola: | Sympaattisen näköinen veturivanhus! | |
| 07.08.2026 13:26 | Kimmo T. Lumirae: | 140-sarja, alun perin E499.0, on valmistettu 1953-58 Skodalla. Kiintoisaa on, että Skoda hankki sveitsiläisiltä SLM:ltä ja Secheronilta tietotaitoa sähköveturin rakentamiseen; SLM oli jo 1944 saanut tehtyä tavallaan ensimmäisen modernin sähköveturin, tehdessään BLS:lle Ae 4/4:n, joka oli neliakselinen teliveturi ilman juoksuakseleita, täysjoustavilla ajomoottorikäyttölaitteilla ja sitä kautta ensimmäinen nopea teliveturi, huippunopeus 125 km/h ja myöhemmissä veturityypeissä 140 km/h, kun aiemmissa vetureissa nopeus jäi 100 km/h tai vaihtoehtoisesti täysjoustavien ajomoottorikäyttölaitteiden mahduttamisessa mukaan jouduttiin tyytymään jäykkään runkoon eli ei-teliratkaisuun ja sitä kautta lisäämään juoksuakseleita. Mutta Ae 4/4:ssä oli kaikki paino vetävillä akseleilla, ja lisäksi se oli tehopainosuhteeltaan ennätyksellinen; siinä oli rengassydänmuuntaja ja itsekantava hitsattu kori; tänä päivänä nämä ovat sähköveturitekniikan aakkosissa, mutta 1944 Ae 4/4 oli sensaatiomainen. Ja siitä lähtivät tsekit veturiaan sommittelemaan ajojohdinjännitteelle 3000 volttia tasavirtaa, joka oli ehkä halvin ja käytännöllisin, ennen noin-vuotta 1960, jolloin 50 herzin ajojohdinjännitteitä saatettiin alkaa käyttää tasasuuntaustekniikan kehityttyä. SLM:n kädenjälki näkyy pikkuasioissakin: puskimet, puskinpalkki ja korin alareunan pyöristys ovat kuin Dr12 Hurusta, joka on myös SLM:n piirtämä. |
|
| 07.08.2026 14:05 | Hannu Peltola: | En ole perehtynyt tarkemmin sähkövetureiden sielunelämään, mutta eikö saksalaista E44:ää voi laskea ensimmäiseksi moderniksi sähköveturiksi? Teliveturi, mutta erityisesti tavarajunakäyttöön tehtynä hitaampi. Ruotsin Mg on myös 1940-luvun tuote ja oli aikanaan kohtuullisen moderni. |
|
| 07.08.2026 15:36 | Kimmo T. Lumirae: | Ongelmahan oli erityisesti täysjoustavan ajomoottorikäyttölaitteen sovittaminen mukaan. MG:n huippunopeus on vain 80 km/h ja E 44:n 90 km/h, koska niissä on ns. käpälälaakeriveto (Tatzlager, nose-suspended drive), jossa osa ajomoottorin painosta kohdistuu rataan suoraan jousittamattomana ja tämä ei käy nopeuden ylittäessä oleellisesti 100 km/h. Ja täysjoustava käyttölaite ei mahtunut mukaan teliin käytettäessä 1000 hv ajomoottoria (olisi pitänyt mainita tämäkin tuon Ae 4/4:n uutuustekijänä: nopea teliveturi 1000 hv:n ajomoottoreilla siis. Näinhän asia oli Sr1:kin kohdalla: neuvostoliittolainen avaruusvaltion teknologiakaan ei pystynyt toimittamaan täysjoustavaa käyttölaitetta Sr1:n 140 - 160 km/h vaatimuksiin, ja Sr1:n ajomoottorikäyttölaite on Skodan toteuttama ja mallia sveitsiläinen Secheron. Neuvostovalmisteisissa linjasähkövetureissa on käpälälaakeriveto, ja huippunopeus 100 tai joissain 110 km/h. Saksalaiset itse pitävät toki joissain yhteyksissä E44:ää ensimmäisenä modernina sähköveturina, koska se on teliveturi, mutta se on silti vain 90 km/h nopeudelle yltävä veturi, jossa on vain 750 hv ajomoottorit. Lisäksi se on rungollinen eikä itsekantava. BLS Ae 4/4:ssä esiteltiin siis suuri määrä aivan uusia ominaisuuksia ja teknisiä ratkaisuja, joita ei aiemmin oltu saatu sovitettua samaan veturiin. Ae 4/4 poiki sittemmin SBB:n kevyen sähköveturin Re 4/4:n tilaukset 1946, ja kuusiakselisen 6000 hv:n Ae 6/6:n tilauksen 1952 ja sittemmin SBB:n ja BLS:n myöhemmät neliakseliset sähköveturit jatkokehitelmineen. |
|
| 07.08.2026 15:51 | Hannu Peltola: | Kiitos Kimmo, hyvät perustelut ja taas oppii uutta! | |
| 07.08.2026 21:41 | John Lindroth: | Samoin kiitos Kimmolle asiantuntevasta perehdytyksestä! | |
| 07.08.2026 22:35 | Esa J. Rintamäki: | Samoin "koneteknikonretku" (valm. 1983) kiittää lämpimästi asiantuntevasta tekniikan ja historian opetuksesta. | |
| 08.08.2026 13:44 | Reijo Salminen: | Erittäin mielenkiintoinen kommenttiketju, kiitokset siitä. Edgar B. Schieldropin kirjoissa "Tekniikan ihmeet atomiaikakaudella" vuodelta 1952 on kuva tuosta Ae 6/6:sta, opettelin aikoinaan lukemaan suurelta osin kyseisiä kirjoja ahmimalla. | |
| 08.08.2026 15:17 | Kimmo T. Lumirae: | Ystävällisistä kehuista minä nöyrimmästi kiitän. Yritin olla lyhytsanainen, joka on joskus vaativaa. Mutta koska ketjusta tuli näinkin pitkä, saanen vielä vähän täydentää: Täysjoustavassa ajomoottorikäyttölaitteessa ideana on siis, että ajomoottori on kiinteästi kiinni telin rungossa, ja sen luona oleva vetoakseli pääsee vapaasti liikkumaan jousituksen mukaisesti ylös ja alas. Ja tähän väliin tarvitaan joustava vetosysteemi. Ihan heppoinen ei kestä raskaissa linjasähkövetureissa, joissa ajomoottorin teho on 1000-2000 hv kappaleelta ja ajomoottorista vetopyöriin välittyvä vääntömomentti saa aikaan melkein 100 kN vetovoimaa per vetoakseli; vain hyvin järeä rakenne takaa, ettei mikään mene korkkiruuviksi. Ja tilaa ei ole. Ajomoottori pitää mahtua telin kehyksen sisäpuolelle ja jos ajomoottori on kovin lyhyt, ja tälle voimansiirrolle eli käyttölaitteelle jätetään enemmänkin tilaa, ajomoottori ei voi olla kovin tehokas. Käyttölaite on siis oltava hyvin litteä mahtuakseen ajomoottorin ja telin kehyksen väliin ja silti sen pitää joustaa edellä mainitulla tavalla. Ratkaisuja on lukuisia. Eräs fiksuimmista on tehdä ajomoottori ontoksi, ja vetää tehon ulosottopäästä kardaaniakseli ajomoottorin sisällä toiseen päähän, jossa kardaani liittyy vetopyörään, välihammaspyörän kautta. Tässäkin on rajansa, kun ajomoottori ei voi olla kohtuuttoman paksukaan ja kardaanien nivelet pitää kestää tuo tavaton vääntövoima. Mainittu Secheronin käyttölaitteen kardaanin nivel perustuu pyöreän teräslevyn taipumiseen joustoliikkeen myötä. Yksinkertaisimmasta päästä lienee Alstomin käyttämä ns. tanssiva rengas (floating ring), mallia Dr13, jossa jousto tapahtuu vetoakselin ympärille kootussa 360 asteen "ketjunpätkässä" kumipuslineen. Monet saksalaistyyppiset sähköveturit käyttävät hiukan vastaavia, joissa teräsjousilla yhdistetään tähtimäinen ajomoottorilta tulevan akselin tai hammaspyörän pää vetoakselin pyörässä oleviin vastakkeisiin. Ratkaisuja on monia, ja toiset joustavat paremmin ja toiset kuluvat nopeammin. Ainakin TGV-PSE-junassa ajomoottori on selvästi sivussa vetoakselista ja välissä on avoimessa tilassa kulkeva kardaaniakseli; varmasti joustaa yllin kyllin, mutta todella suurikokoista ajomoottoria ei voida tässä käyttää. Mutta jos ajomoottori on hyvin pieni ja kevyt, joskus käytetään aiemmin mainitsemaani käpälälaakerimallia, jossa ajomoottorin painosta puolet on jousittamatonta massaa ja rasittaa rataa suoraan, mutta pieni ajomoottori ja tuhdisti rakennettu raide ovat hyväksyttävä yhdistelmä: esim. amerikkalaisissa E-dieselsähkövetureissa ajomoottorin teho oli vain 400+ hv luokkaa, kun Sr2-3 -tasolla ajomoottori on 2100-2400 hv teholtaan, ja E-sarjan vetureilla ajettiin jopa yli 180 km/h käpälälaakerirakenteesta huolimatta ja Sr2-3 tason vetureilla 200-230 km/h, kiitos joustavan käyttölaitteen. 1980-luvulta saakka yleistynyt taajuusmuuttajakäyttö on mahdollistanut mitoiltaan pienempien, mutta lämpenemistä paremmin kestävien kolmivaiheajomoottoreiden käyttöönoton. Eli kun SBB:n Re 4/4 II:n ajomoottori oli aikoinaan huipputehokas 1600-hevosvoimainen, niin Sr2:n BLS-version ajomoottorin teho on liki 2400 hv, ja ne mahtuvat suunnilleen saman kokoisiin teleihin. |