19-167288 Info • Yhteystiedot


Unohtuiko salasana? Rekisteröidy!

Kommenttihaku

 

Kirjoittaja:



Haettava teksti:



Kommentin sijainti:



Kaikki ehdot
Mikä tahansa ehdoista

Kaikki kommentit / Hakutulokset

   >>

kuva 24.06. 14:32 Kimmo T. Lumirae  
  Dr14 Seepra oli alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa nähden likimain täydellinen. Seepran ainoa vika oli, että niitä oli niin vähän, 24 kappaletta.

Muistinvaraisesti: Tampereella oli kirjoilla noin 1973, ehkä Lokomolta suoraan valmistuttuaan neljä Seepraa, 1869-1872, sitten 1980-luvulla kolme, 1868-1870 ja lopulta kaksi, 1868 ja 1869 ja ratapihapäivystystä tekevät veturinkuljettajat ja myös -lämmittäjät ennen vuotta 1983 (1984) ja ratapihan yksinajon aloittamista, olivat karheana, kun Tampere "joutui antamaan" Seeproja muille varikoille; Seepra oli hyvin pidetty työkalu, joskin kesällä hytin lämmöiltään jopa 40-50 astetta ja kun ajoviima ei laskumäkityön 5 km/h nopeudessa paljoa auttanut, oli Seepran päällä helteellä yksiselitteisesti sietämättömän kuuma. Seepra oli varmaan ensimmäinen, joihin asennettiin jäähdytysilmastointilaitteita jo ennen katolle sijoitettavia Lumikko-laitteistoja; hytin kaapistoon ja konehuoneeseen oli integroitu jääkylmää puhaltava laitteisto. Vaihtoehtona Seeprallehan oli tuolloin Dv15-16 -kalusto, joka oli jo 1990-luvulla niin huonossa kunnossa, että eräskin ratapihatyötä tekevä veturinkuljettaja piti sateensuojaa mukana, kun Dv16 Nallen katto vuosi vettä sadekelillä.

Seeprojen kaksi strategista sijoituspaikkaa Tampereella olivat päivystäjä 5 ja päivystäjä 6, "mäkipäivystäjä" P5 työnsi Perkiön ratapihalta siihen saapunutta tavarajunan vaunustoa, josta jarrut oli "lypsetty" toimintakyvyttömiksi ja tarpeellisilta kohdin vaunujen välien kytkentä löysätty valmiiksi, laskumäen yli 3...6 km/h eli noin kävelyvauhtia, ja laskumäessä junamies "poikkari" katkoi niitä valmiiksi löysättyjä välejä siinä kävelyvauhdissa, ja aina mäen huipun ylitettyään tällainen irrotettu vaunu tai vaunuryhmä lähti painovoimalla vierimään Viinikan ratapihalle, jossa noin-vuoteen 1983 saakka vaunut otettiin vastaan joko kiskolla liukuvalla jarrukengällä tai vaunun kyytiin hyppäävällä junamiehellä, joka käsijarrulla jarrutti vaunun tai vaunuryhmän vauhdin sopivaksi, alle kävelyvauhdin ja päästi se vierimään muita raiteella olevia vaunuja vasten. Tamperelainen lempeä lempinimi "Viinikan murskaamo" syntyi varmaan noihin aikoihin, kun vaunun tai vaunuryhmän massan ja nopeuden arviointi perustui täysin junamiesten ammattitaitoon ja kokemukseen ja aina välillä ratapihalta kuului melkoinen rysähdys "pudotettujen" vaunujen tavoittaessa raiteella jo seisovat vaunut; kalustossa on kyllä puskimet ihan tätä varten, mutta ääni saattoi pelästyttää tottumattoman.

Ja vaunun tai vaunuryhmän mentyä vaihdemiehet käänsivät vaihteet valmiiksi seuraavaa "pudotusta" varten, aiemman suunnitelman muistilistan mukaisesti. Noin vuonna 1983 vaihteet sähköistettiin ja alistettiin laskumäkitietokoneelle ja otettiin käyttöön raiteilla olevat jarrut, jotka ovat kaukaista sukua ovipumpulle; ensimmäiset näistä keltaisista "porsaista" jarruttivat vaunut esim. 6 km/h:iin, seuraavat 4 km/h:iin ja viimeiset 2 km/h:iin, esimerkinomaisesti, ja näin laskumäestä tulevat vaunut tömähtelivät pehmeästi raiteella entuudestaan oleviin vaunuihin, joissa oli sen verran käsijarrua laahamassa, etteivät vaunut lähteneen mitenkään karkuun lisävaunujen tömähdellessä "roikan" laskumäen päähän.

Tämä työ hoidettiin noin vuoteen 1983 saakka vaihtotyöopastimen opasteilla; laskumäkityötä johti laskumäen kohdalla olevasta kopista ratapihakonduktööri, joka, laskumäkityötä aloitettaessa näytti vaihtotyöopastimella opastetta "työnnä" (jollain muulla ratapihalla saatettiin käyttää opastetta "työnnä kovaa", kaikki neljä valoa) eli kolme valoa, ja vaunuston pään lähestyessä laskumäkeä vaihtoi opasteeksi "työnnä hiljaa", kaksi valoa viistosti ja kun välillä piti liike pysäyttää, jotta "pudotus" ehtii vieriä alta pois tai "poikkari" ehtii tehdä hommaansa, näytettiin opastetta "seis", kaksi valoa vaakasuorassa. Joskus saatettiin tehdä pieni korjaus näyttämällä ensin "seis" ja sitten näyttämällä "vedä" eli kaksi valoa pystysuoraan. Tällä opastimella, joita oli useampia, saatiin jatkuva yhteys koko Perkiön ratapihan alueella P5:n veturinkuljettajaan, joka näki joka kohdasta ainakin yhden näistä vaihtotyöopastimista, koneapulaisen varmistaessa koko ajan opastimen näkemistä. Noin vuonna 1983 näihin Seeproihin asennettiin radiotoiminen vaihtotyöopastimen kertaaja ajopöydän päälle, ja tämä oli yksi vaatimuksista, jolla laskumäkityötä voitiin alkaa tehdä ilman koneapulaista.

P5:ssä Seepran voimaa tarvittiin, kun 1500-2000 tonnia vaunustoa piti työntää liikkelle ehkä nopeuteen 10-12 km/h niin, että tällä vauhdilla lähestyttiin vajaan puolen kilometrin päässä olevaa laskumäkeä, ja jarruvoimaa tarvittiin siinä, kun tämä massa piti jarruttaa ehkä 4 km/h:in varsinaisen laskumäkityön alkaessa, ja vaunustossa ei siis ollut minkäänlaisia jarruja. Joskus tietysti sattui, että P5:n kuljettaja arvioi nopeuden väärin ja vaunusto ei hidastunut, saati sitten pysähtynyt laskumäen huipulle, vaan meni kokonaisuudessaan yli koko laskumäestä, perässä jarrulossit savuten tuleva Seepra ja sen ohjaimissa harmistunut ja nolostunut veturinkuljettaja; nämä tapaukset olivat kyllä hyvin harvinaisia. Tässä Seepran 86 tonnin massa ja riittävä jarruvoima olivat se ratkaiseva tekijä veturinkuljettajan ammattitaidon ohella.

Toinen Seepra oli koko ajan valmiudessa ja seisoi "mäen sivun päivystäjänä" tunnuksella P6, ja lähti heti, kun vaunu tai vaunuryhmä meni vahingossa väärälle raiteelle; laskumäkityö keskeytettiin, P5 pysähtyi työntämänsä vaunuston kanssa, ja P6 lähti hakemaan sitä väärälle raiteelle mennyttä "pudotusta", veti sen laskumäen vieressä olevalle kaltevalle raiteelle, ja tönäisi sen siitä kohti, tällä kertaa oikeaa, raidetta. Tässä työssä tarvittiin Seeproihin heti uutena asennettua Vapiti-vaihtotyökytkintä, joka vasta paljon myöhemmin yleistyi muussa kalustossa. Samoin kun P5 sai yhden tavarajunan vaunuston työnnettyä laskumäen yli, ja lähti Perkiön ratapihan toiseen päähän hakemaan seuraavaa vaunustoa työnnettäväksi, lähti "mäen sivusta" eli siitä laskumäen viereiseltä kaltevalta raiteelta P6 työntämään laskumäestä pudotettuja vaunustoja tiiviimmiksi eli puskimet yhteen, jotta kytkijä sai kytkettyä näitä pudotettuja vaunustoja lähteviksi tavarajuniksi. Tätä työtä ohjasi P6:n ratapihakonduktööri, joka oli jalkautuneena ratapihalle tarkkailemaan näitä laskumäkityössä jääneitä vaunuryhmien välisiä rakoja. Myöhemmin tämän työn apuna on käytetty ratapihalle korkeisiin mastoihin sijoitettuja videokameroita.
kuva 18.06. 22:30 Kimmo T. Lumirae  
  Hra Esa nyt kirjoittaa vastasähkömotorisesta voimasta, mutta keskustelussa on asiana sähköjarrutus, hyötyjarrutus tai regeneratiivinen jarrutus, miten vain se halutaan ilmaista.

En tiedä, vastaako tuo ilmiö kestomagnetoidussa tasavirtamoottorissa vastasähkömotorisen voiman määritteitä. Vai onko tämä nyt semanttinen tai viestintäkysymys.

Nimittäin vastasähkömotorinen voimahan syntyy silloin, kun tyypillisesti tasavirta-ajomoottorissa kulkee virtaa, joka tietenkin pyrkii pyörittämään sitä moottoria. Mutta nyt se virta magnetoi ne moottorin käämit, ja kun se moottori pyörii, alkaa käämeissä muodostua vastakkaissuuntaista jännitettä; tietenkin!, koska siinä pyöritetään moottorin ankkuria magneettikentässä; niinhän se generaattorikin toimii. Mutta siis tämä on ei-haluttu ilmiö, joka tuntuu siellä virran syöttöpäässä siltä, kuin moottorin sisäinen vastus nousisi; moottori ottaa vähemmän virtaa vastaan ja moottorin teho laskee. Tätä ilmiötä kompensoidaan pienentämällä tätä magneettikenttää, ja se taas tapahtuu lisäämällä vastusta moottorin virtalähteen ja moottorin kenttäkäämin väliin ja tämä on kentänheikennys.

Sähköjarrutus puolestaan tehdään niin, että magnetoidaan tämä kenttäkäämi, ja kytketään moottorin ankkurin navat vastukseen tai sähkövirran takaisinsyöttölaitteeseen. Tällöin sähkömoottori jarruttaa ja syöttää energiaa ulospäin, koska se toimii generaattorina.

Jos tasavirtamoottoria käytetään tällä tavoin, niin en nyt ole ihan varma, onko termi vastasähkömotorinen voima tarkka juuri tässä yhteydessä. Ehkä onkin.

Ja hra Esa, myös Sr1-veturissa on kaksiportainen kentänheikennys, vaikka kommentissasi rajaat asian vain dieselvetureihin. Sm1-2 -kalustossakin esiintyy kentänheikennys, mutta se on hyvin epätavallinen, koska siinä kenttämagneettia syötetään erillisellä tyristorisillalla: Sm1-2 kalusto lähtee tavallaan "kentänvahvistus" päällä, kiihtyy ja jossain 40 km/h nopeudessa se alkaa muuttua portaattomaksi kentänheikennykseksi.
kuva 06.06. 22:55 Kimmo T. Lumirae  
  RhB hankki 1913 7 kappaletta lyhyitä, vain 8,7 m pitkiä kaksiohjaamoisia sähkövetureita juuri valmistuvalle 11 kV 16,7 Hz sähköistykselle. Näissä Ge 2/4 -vetureissa oli yksi 285 hv yksivaiherepulsiomoottori, ja siitä kytkintankoveto sokkoakseliin, josta kytkintankoveto kahteen vetoakseliin; lisäksi veturissa oli kummassakin päässä yksiakselinen juoksuteli. Teknisesti veturin osat vastasivat puolikasta samaan aikaan hankittua Ge 4/6 -veturia ja näin helpotettiin mm. varaosapuolta.

Noin1943-45 kolme vetureista muutettiin kuvan yksiohjaamoisiksi vaihtovetureiksi ja saivat yksivaihesarjamoottorin (sekavirtamoottori).

https://en.wikipedia.org/wiki/Rhaetian_Railway_Ge_2/4
kuva 05.06. 21:36 Kimmo T. Lumirae  
  Kyllä sveitsiläinen osaa. 1921 sähköistys laajeni kovaa vauhtia, ja tarvittiin tehokas veturi 90-100 km/h matkustajajuniin. Kolmesta tyypistä sopivimmaksi osoittautui Ae 3/6 I, jossa oli kolme ajomoottoria ja Buchli-akselinkäyttölaite, 2100 hv ja 100 km/h ja niitä tehtiin 114 veturia.

Malli osoittautui kaikin tavoin eteväksi, mutta tehoa olisi saanut olla vieläkin enemmän, ja lisäämällä neljäs ajomoottori saatiin kuvan Ae 4/7. Kummankin veturityypin painoa nosti raskas matalataajuuspäämuuntaja ajolankajännitteen ollessa 15 kV 16,7 Hz, ja muuntajapäässä onkin kaksiakselinen juoksuteli, siinä missä toisessa päässä riitti yksiakselinen; tämä sama periaate on toteutettu molemmissa mainituissa veturityypeissä.
kuva 02.06. 01:47 Kimmo T. Lumirae  
  Jos muistan oikein, myös Nokialla ei ollut kuvan osoittamaa esiopastinta tulopääopastimen A1/2 mastossa ennen vuotta 198x. Sitähän ei tarvittu, kun Noa ei kuulunut muodollisesti suojastettuun eikä kauko-ohjattuun rataan, ja junasuorituspaikan sivuutukseen tarvittiin käsiopaste "lähtö" tai "ohikulku sallittu".

Näiden kaikkien Tpe-Pri -radan releasetinlaitteella varustettujen liikennepaikkojen lähtöopastimilla ei annettu lähtölupaa, vaan lähtöpään pääopastin näytti vain releasetinlaitteen tilanteen: tältä raiteelta on kulkutie tehty ja lukossa.

Vasta joskus vuonna 198x (vai 199x) tuli Jt:hen tärkeä muutos: myös näillä liikennepaikoilla lähtöopastimen ajon salliva opaste ("aja" tai "aja sn 35") sisälsi myös lähtöluvan ja junasuorittajan tehtäväksi jäi vain morjestaa veturia ja tarkkailla sivuuttavaa junaa ilman, että tarvitsi näyttää sitä "ohikulku sallittu" -opastetta ollenkaan.

Ja vasta silloin tarvittiin tuo mainitsemani esiopastin kummassakin tulopääopastimessa; aiemmin oli juna määritelty junasuorituspaikkaan nähden ohikulkujunaksi, jonka ei tarvinnut varautua pysähtymään ennen ratapihan lähtöpäätä, ellei "ohikulku sallittu" -käsiopastetta tule, eli tämä käsiopaste oli oletusarvona aina, jos tulopääopastimessa oli ajon salliva opaste, ja vastaavasti juna oli saatettu tietyin ehdoin määrätä pysähdysjunaksi, joka tulee junasuorituspaikalle sillä mielellä ja sellaisella nopeudella, että se saattaa joutua pysähtymään ennen lähtöpäätä eli ennen tulokulkutien päätekohtaa. Nämä määritelmät muuttuivat myös silloin, jos junalle ilmoitettiin J1 /JT -ilmoituksella "kirjallisesti" eli käytännössä radiolla, junakohtauksesta ko. js-paikalla; tällöin lähestyvä ohikulkujuna muuttui pysähdysjunaksi. Käytännössä junasuorittaja saattoi turvata liikenteen pitämällä tulopääopastinta seis-asennossa, kunnes tilanne oli muodostunut varmasti turvalliseksi.

Monimutkainen selitys, mutta monimutkaisia olivat tilanteetkin; tällainen tilanne saattoi olla käsillä, jos Tampereelta oli täyttä päätä tulossa rahti eli tavarajuna, joka siihenastisen tiedon mukaan on Nokiaan nähden ohikulkujuna, eli Nokialla ei pitäisi tapahtua mitään kummallista, vaan tulopääopastimen "aja" -opasteella sisään ja sieltä asemalta junasuorittajalta "ohikulku sallittu" -käsiopasteella Nokian sivuutus ja jatko kohti Siuroa. Ja jos tämä tilanne olikin muuttunut niin, että Siuron suunnasta lähestyvä rahti oli niin paljon etuajassa ja kulki hyvin, että junasuorittajat totesivat, että se ehtii hyvin Nokialle kohtaamaan tuon Tampereelta lähestyvän rahdin, niin kielletty tilanne olisi ollut, että Nokia olisi tyytynyt pitämään lähtöopastinta seis-asennossa ja ollut näyttämättä "ohikulku sallittu" -opastetta; tällöin Tampereen suunnasta lähestyvä rahti olisi tullut Nokialle ohikulkujunana eikä olisi varautunut pysähtymiseen, vaikka Siuron suunnasta oli tulossa rahti, joka saattoi olla vaikkapa tulovaihteella, jossa näiden junien kulku olisi äkillisesti ja äänekkäästi päättynyt.

Ei, vaan Tampereelta tulevan rahdin kuljettajalle piti ilmoittaa, että "Nokialla junakohtaus, vastaan tulee T 37xx", ja tällöin tämä Tampereen-rahti muuttuu pysähdysjunaksi eikä jatka Nokian ohi, ennen kuin on nähnyt T 37xx:n. Käytännössä tulopääopastin pidettiin "seis" -asennossa, jolloin junien kohtausta lähtöpään vaihteissa ei pääse tapahtumaan, ja tulopääopastin asetetaan näyttämään ajon sallivaa vasta, kun se Siurosta tullut T 37xx on tullut Nokian sivuraiteelle sisään ja sen loppuopasteet näkyvät.

Eli tavallisessa junakohtauksessa saattoi monta asiaa mennä pieleen, ellei säännöksiä sovellettu juuri niin, kuin mitä niitä olikin tarkoitus soveltaa ja kaikilla osallisilla on sama käsitys siitä, mitä ollaan tekemässä.

Tämä ohikulkujuna/pysähdysjuna -ajatusmaailma oli luotu siihen maailman aikaan, kun lähtöopastimia ei edes ollut, eikä ollut järkeä hidastaa jokaisen junan menoa ehkä nopeuteen 30 km/h, kunnes junan vek näkee sen "ohikulku sallittu" -käsiopasteen ja voi taas kiihdyttää vauhtia, ei, vaan ohikulkujuna tuli esim. 80 km/h ja varautui jatkamaan matkaa pysähtymättä ja vauhtia hidastamatta.
kuva 25.05. 18:15 Kimmo T. Lumirae  
  Nämä Silkit eivät ole niin kovin kaukaista menneisyyttä: vielä ainakin 1982 on päivystäjä, olisiko Pv 6 vai Pv 4, käynyt Silkejä vaihtamassa Nekalassa. Sitä, että mikä teollisuuslaitos Nekalassa, keskellä Tamperetta, oli, joka käytti kalkkia tai mitä nyt sitten Silkeillä kuljetettiinkaan, en tiedä, enkä myöskään sitä, mitä valmista tuotetta siellä tehtiin.
kuva 21.05. 17:02 Kimmo T. Lumirae  
  Onko näiden sisustukseen tehty muutoksia? Ajattelin lähinnä esim. ravintolavaunua ja esim. erilaisia matkustajille suunnattuja ohjetekstejä yms. Samoin, oliko Allussa erilliset tilat raja- yms. viranomaisille?
kuva 19.05. 16:22 Kimmo T. Lumirae  
  Onko Sm4:n ja Sm5:n välillä muuta yhteistä kuin kytkimen yhteensopivuus? Ymmärrän, että kytkinten yhteensopivuus on tehty hinaustilanteiden helpottamiseksi, mutta eivät ne kai muuten keskenään keskustele?

Hinausadapterit ovat käsittääkseni erittäin hankalan kokoisia ja painavia kapineita (kokonaispaino kymmeniä kiloja) ja niiden raijaaminen puolen metrin lumihangessa junien väliin voi olla aika talkoo.
kuva 19.05. 16:16 Kimmo T. Lumirae  
  Mahtava kuva, Hannu!

Hra Esa, muistan 40 vuoden takaa keskustelun henkilön kanssa, joka minulla oli ilo tavata viimeksi toissapäivänä Museolla; hän oli silloin tehnyt jonkinlaisen selittävän kaaviopiirroksen höyryveturin osista ja laitteista ja korjasin silloin siihen hänelle että "diesel- ja sähkövetureissa on kompressori, mutta höyryveturissa on ilmapumppu".

Tässä on hyvä tilaisuus kysyä vorgin höyryveturiasiantuntijoilta ja kieli-ihmisiltä, että onko näin vai miten on?
kuva 16.05. 16:06 Kimmo T. Lumirae  
  Autojen leveys on kasvanut valtavasti muutamassa vuosikymmenessä. Saab 99 oli vain 1680 mm leveä, ja 900:kin vain senttiä leveämpi ja Volvo 142...164 vain 1710 mm.

Perheessä on Golf V ja se on 1760 mm leveä ja sillä mitalla yhtä leveä kuin perheen Volvo 850:t. Joskus Volvo oli iso auto ja Golf oli pikkuauto mutta ne ovat tempi passati, joka ei viittaa VW Passatiin mitenkään, jonka leveys muuten ilmestyessään 1973 oli vain 1620 mm; Tapsan aloituskuvassa lienee juuri tätä ekaa mallia, jokin TS-versio, jossa on tuplat etuvalot.

Mutta vielä Volvoista: Volvo 740-940 olivat 1750-1760 mm leveitä eli meidän Golfin ja Volvo 850:n levyisiä ja vasta Volvo S80 on 1830 mm ja 2-korinen S80 peräti 1860 mm leveä. Tässä on siis Volvo 164:ään jo 15 cm leveyseroa.
kuva 16.05. 15:28 Kimmo T. Lumirae  
  Sr2 sisältää vanhentunutta tekniikkaa, ja tätä ei ehkä 1990 ollut helppo ennustaa tulevaksi. Dr16:n kohdalla lienee ollut samoja haasteita: vuoden 1985 tai 1990 tyristoreita ja niiden ohjauskomponentteja ei valmista enää mikään firma, sen enempää kuin kuualuksen kantoraketin polttoainepumppujakaan; tekniikka vanhenee. Samoin Sr2:n ohjausjärjestelmä oli vuonna 1990 aivan mahtavaa teknologiaa: seitsemän toisiinsa verkotettua tietokonetta hallitsee koko veturin kaikkia toimintoja, mutta käyttöjärjestelmää ei tueta enää, eikä emolevyjä saa mistään: näytönohjaimiahan niihin vaihdettiin niin, että suomalaiset nörtit kehittivät keinot sovittaa uusi näytönohjain Sr2:iin ja sveitsiläiset ostivat vielä toimivat näytönohjaimet sinne varaosiksi pahimpaan hätään.

Ja tämän kaiken uudistaminen maksaisi 40-60% uuden veturin hinnasta, veturista riippuen, ja on helppo ymmärtää, että ei vain kannata. Muistettakoon, että uudistetuilla Hr 11:lla ajettiin ehkä 10-12 vuotta aktiiviajoa ja Porkkanoilla uudesta alkaen karvan päälle 20 vuotta; kiitojunan vaunustoilla Dm 4-vedolla ajettiin ehkä karvan päälle 10 vuotta.

Ilmiö ei ole uusi, mutta näin, aikoinaan huippumodernissa kalustossa, se tuntuu vähän hölmöltä. Mutta sic Transit gloria mundi, sanoi pakettiautokuski.
kuva 15.05. 23:58 Kimmo T. Lumirae  
  Uskon, että tärkeimmiltä parametreiltään on, vaikka luottamus neuvostovenäläisiin tuotteisiin yleensä jättää jossittelulle aika lailla tilaakin. Eroja saattaa olla jännitteen sallituissa vaihteluväleissä: Sr1:n speksit taisivat olla 27,5 kV ajojohtojännitteelle tai sitä normaalikäytön maksimina käyttäen. Suomessahan noin 27 kV lienee melko tavallinen tyhjäkäyntijännite ajolangassa, miten lie Venäjällä? Maksimi saattoi olla 31 kV, jostain muistin perukoilta tähän putkahtaen.

Merkityksellisempi on hyväksyttävä minimijännite, ja muistaakseni Sr1:ssä on laitteiston minimijännitesuojaus jossain, olikohan 17 kV tietämissä. Oli myös niin, että jännitteen laskiessa Sr1:n Strömbergin säätöyksikkö eli tyristorikäyttöä ohjaava matopurkki vähentää tehoja 19 kV kohdalla ja sen alapuolella. Arvot ovat hyvin epävarmoja ja ne saattoivat olla pari kV korkeampiakin. Mutta siis silloin, kun syöttöaseman teho ei riitä, ja jännite laskee, Strömberg-säätöyksikkö "ottaa vastaan" tämän ongelman, ja vähentää veturin ottamaa tehoa.

Tuo 17 kV ehdoton minimi aiheuttaa ajomoottorituulettimien kontaktorien avautumisen ja sitä kautta säätöyksikkö toteaa, että ajomoottoreihin ei voi syöttää sähköä, ja katkaisee viimeistään silloin vetovoiman. 17 kV minimin (jos se nyt oli 17 kV) olemassaolo selittyy ainakin sillä, että ajomoottorituulettimien sähkömoottorit ovat kolmivaihekoneita, joita syötetään yhdellä vaiheella plus kondensaattorilla, ja kun jännite laskee, vaihekone pyörii edelleen samalla kierrosluvulla, ja esim. tuulettimena se ottaa edelleen saman verran tehoa ja tällöin virran pitää vastaavasti nousta, jos jännite kerran laski. Tämä aiheuttaa aika nopeasti neuvostovenäläisen sähkömoottorin kuumenemisen ja niissä olevan lämpövahdin laukeamisen.

Myöhemminhän niihin vaihdettiin Strömbergin kolmivaihekoneet, joita ohjattiin kahdella eri nopeudella napaparikytkentää vaihtaen, ja vielä myöhemmin niissä ainakin kokeiltiin taajuusmuuttajia; tiedossani ei ole, miten laajalti tamuja käytettiin/käytetään. Mainittakoon, että Sr2:ssa on taajuusmuuttajalla syötetyt kolmivaihemoottorit tuulettimissa ja niillä on kolme käyntinopeutta, joista tietokone valitsee parhaan koneiston lämpötilan mukaan ja kuormituksen lisääntyessä vähän ennakoidenkin nopeutta nostaen.

Muualla maailmassa käsittääkseni saatetaan sallia hyvinkin korkea jännitteen alenema ja muistan lukeneeni, että jossain niistä harvoista järjestelmistä, missä käytetään 50 kV ajolankajännitettä, jännite saa hyväksytysti pudota aina 25 kV:iin eli puoleen saakka. Samoin muistelen eurooppalaisen 15 kV järjestelmän sallivan vetureissa melko paljon jännitteen alenemaa, mutta en muista, kuinka paljon. Apukäyttöjen kuten tuulettimien moottorien rakenteesta niissä sinällään en osaa sanoa mitään varmaa, mutta esim. ruotsalaisessa Rc:ssä on 380 V 50 Hz sisäverkko juuri näitä apukoneita varten; sisäverkon sähkö tuotetaan muuttajakoneella, joka ennen oli sähkömekaaninen ja myöhemmin elektroninen eli taajuusmuuttaja.

Mutta nämä tekijät johtunevat ainakin länsimaissa syöttöasemista eivätkä valtakunnanverkon jännitevaihteluista, josta en tiedä, paljonko jännite Venäjällä heittelee esim. alueellisesti.
kuva 14.05. 23:19 Kimmo T. Lumirae  
  Uskon Juhanin asiantuntemukseen, mutta "harmaa kirja" (D&M II) puhuu nimenomaan Wilsonista, malli toki CA3 ja kehottaa lukemaan tarkemmin Lätän Wilson -osiota. Tämä on linjassa aiemman käsitykseni kanssa, mutta Juhanin tieto siitä, että tämä olisi erikoinen malli, on ihan uskottava sekin. Self-Changing Gearshan on hra Wilsonin firman nimi ja käyttää (ainakin) Wilsonin vaihteistoja. Wikipedia taisi viitata siihenkin, että Wilsonia käytetään myös yleisnimenä planeettavaihteistoista puhuttaessa.

Ja hra Esa: kyllä, koneiston ohjaushan Porkkanassa on täysin sähköinen ja tässä sähköpneumaattinen venttiili eli ns. EP-venttiili (elektropneumaattinen, hauska sana) avaa paineilmalle tien sinne kehän jarrulle ja kehä jarrutetaan näin paikoilleen. Porkkanan CA3:ssa ykkönen ja kakkonen ovat planeettavaihteita, jotka kytketään tuolla tavoin ja kolmonen on suoran, välityssuhteeltaan siis 1:1 :een, vaihteen muodostama lamellikytkin, ja nämä kaikki kytketään vuorollaan paineilmalla. Nelonen tulee kytkemällä momentinmuunnin "jäykäksi" omalla lamellikytkimellään, jota puolestaan ohjataan paineöljyllä; kytkeytymisnopeus on harmaan kirjan mukaan 115 km/h.

Mainitsemasi kierrosnopeudet ovat varmaan melko suuria, koska ennen koko vaihteistopakettia, ennen momentinmuunninta on ns. esivaihde, jolla kierrosluku, tässä: max 1500 rpm, nostetaan tasolle, jolla momentinmuuntimet tykkäävät toimia eli momentinmuuntimen kierrosluku on tässä ehkä 2000-3000 rpm ja planeettapyörien kierrosluvut vastaavasti suurehkoja. Sitä räjäytyskuvaa kun ei tuosta ole...

Mutta jos Juhanilla on tarkentavaa tietoa, se olisi hyvin kiinnostavaa.
kuva 14.05. 18:29 Kimmo T. Lumirae  
  Hra Esa, noin todellakin kerrotaan Porkkanan spekseissä. Mutta en ole kuullut mistään muusta planeettavaihteistosta, minkä pyörivät osat pitäisi jostain syystä pysäyttää ennen ykkösen kytkemistä enkä näin ollen tiedä, mikä se näin perusteltu tekninen syy olisi.

Ainakin vanhemmissa automaattihenkilöautoissa, mm. omassa muinaisessa 1.6 Golfissani (RiP, Rest in Pieces, Rauha ihan Partaterinä), tuo Porkkana-ongelma oli hyvin kouriintuntuva: kun automaattiryyppy piti kierroksia korkealla ja vaihdekepin siirsi D-asentoon, niin kyllähän Golf hyppäsi aika tavalla. Ja muistaakseni Porkkanassa ei voinut olla lähdössä samaan aikaan jarrua ja vaihdetta päällä...en nyt kyllä muista niitä kytkentöjä, mutta käytännössähän, jos paikallaan seistessä on täysjarrutus, 4 bar jarrusylinterissä, ja samaan aikaan irrottaa jarrun ja kytkee ykköstehoportaan, jolloin koneisto kytkee vaihteen, niin meneehän siinä jarrun irtoamisessa 1-2 sekuntia näin toimien. Jos irrottaisi aikaisemmin jarrun, ja jos Porkkana lähtisi ykkösvaihteellä, näen siinä mahdollisuuden tuntuvaan nykäisyyn.
kuva 14.05. 15:09 Kimmo T. Lumirae  
  Rainer: ei se nyikään, koska siellä on momentinmuunnin eikä nestekytkin, ja Porkkana lähtee liikkeelle kolmosvaihteella, luultavasti juuri lähtönykäyksen poistamiseksi.

Porkkanassa ja FS:n ALn442/448:ssa ei ole siis samanlainen koneisto, vaikka moottori onkin samaa tyyppiä.
kuva 14.05. 13:33 Kimmo T. Lumirae  
  Kyllähän näitä on luettu ja koitettu italiasta kääntää, mutta ongelma tulee esiin jo heti tuossa Eljaksen tekstissä: "Wilson automaattivaihteisto "con giunte idr. / mit hydraulischen Wandler"; tässä on saksalaiselle jo mahdollisesti tullut käännösvirhe, giunte idraulico on nestekytkin (https://it.wikipedia.org/wiki/Giunto_idraulico) , eli hydraulinen kytkin eli virtauskytkin, mutta saksalainen on kääntänyt sen momentinmuuntimeksi, joka on vallan eri kapine, conventitore di coppia (https://it.wikipedia.org/wiki/Convertitore_di_coppia). Ja jos ALn442/448:ssa oli nestekytkin, ja 5-vaihteinen Wilson, se selittää nämä valitukset nykimisestä aika helposti; kyseessä oli siis 1. luokan lisämaksullinen luksusjuna ja siksi mukavuudenhaluiset, lisämaksun maksaneet matkustajat olivat olleet niin nirppanokkaisia, kun juna olikin meluisa ja nykivä.

Tuossa Märklin-sivussa mainitaan nuo välivaunut, ja se TEE-liikenteen vaatimus oli siis miniminopeus pitkissä nousuissa 70 km/h, ja sitä ei tuo kokonaisuus pystynyt ylläpitämään. Välivaunut valmistettiin ja maalattiin TEE-väreihin, mutta kuten Eljas kirjoittaakin, niitä ei välttämättä käytetty TEE-junissa, mutta kyllähän ne näihin TEE-liikenteen ALn442/448 -juniin oli valmistettu käytettäväksi.

Tuo Porkkanan Breda on muuten syntyjään Isotta-Frascini ja on ollut käytössä jo 1930-luvun moottorivaunuissa; myöhemmin sylinteritilavuutta on aavistuksen lisätty ja moottori varustettu aika vaatimattomalla turboahtimella; muistaakseni tehon lisäys oli +30% luokkaa, kun näitä joskus vuosikymmeniä sitten opiskeltiin ja muistiinpanoja tehtiin ja Porkkana todettiin VR-kalustosta kaikkein vaatimattomimmin ahdetuksi.

Ja ALn442/448-kaluston Bredojen tehoa rajoitettiin hiukan muutaman vuoden käytön jälkeen. Eli Italiassakaan Breda ei ollut kaikkein luotettavin moottori.
kuva 13.05. 18:31 Kimmo T. Lumirae  
  Italian rautateiden FS:n ALn442/448 TEE-liikenteen dieseljunassa, joita tehtiin ilmeisesti 9 vaunuparia eli 18 moottorivaunua, oli vastaava koneisto kuin Porkkanassa, joskaan en ole saanut vaihteiston yksityiskohtia selville. Niissä oli Bredan jäähdytys vaunun sivuilla olevilla jäähdyttimillä, ja pistää miettimään, mikä merkitys Porkkanan Bredan kansiongelmiin oli katolle viedyissä jäähdytyskennoissa; ei se kennon sijainti, vaan jäähdytysnesteen kierto; oliko se ehkä riittämätön?

Niinikään ALn442/448:aa kritisoitiin äänekkyydestä ja nykäyksistä. Kyllähän Porkkanan vetovaunuissa meteliä riitti, mutta en nyt tiedä, olisiko se nykäys 1. - 2. -vaihteiden välillä tuntunut matkustajien peffaan, ehkä ei, ja muilla vaihteilla tuskin mitenkään. Mutta se ykkösvaihde: oliko se italiaanojen junassa suoraan kytkeytyvä, ja siitä aiheutui ärsyttävä nykäys? Ehkä. Porkkanahan lähti liikkeelle kolmosvaihteella, ja noin 3 s jälkeen vaihtoi vasta ykkösen, ja sitten vasta mentiin . Olisiko tämä ollut keino vähentää tuota ykkösen nykäystä, ehkä. Paperien mukaan kolmosvaihteen kytkeminen "pysäyttää vaihteiston pyörivät osat" mutta herää kysymys, että miksi, koska ei vastaavaa kytkentää juuri muuallakaan käytetä.

En muista Porkkanan momentinmuuntimen öljykiertoa, koneistossahan on tavallaan kolme osaa peräkkäin: päämoottori Breda, mainittu momentinmuunnin, jossa on lamellikytkin momentinmuuntimen lukitsemiseen ja "luiston" lopettamiseen nelosvaihteella, ja vasta näiden perässä erillisenä laitteena Wilsonin kolmivaihteinen planeettavaihteisto ts. momentinmuunnin ei ole kiinteä osa Wilsonia. Voithissahan ei tuollaista ylikuumenemista helpolla tapahdu, koska momentinmuuntimeen pumpataan koko ajan öljyä öljypohjasta, josta sitä vastaavasti kierrätetään vaihteistoöljyn lämmonvaihtimeen, joka siirtää lämpöä jäähdytysveteen.

Ja lopulta tuohon välivaunuun: FS:n ALn442/448:aan kokeiltiin välivaunua, jolloin kokoonpano oli täysin Porkkanan kaltainen veto-liite-veto, mutta tämä kokoonpano ei täyttänyt TEE-junien teknisiä speksejä, joihin muistaakseni kuului, että koneiston täytyy pystyä pitämään matkanopeus yli 70 km/h, ja tähän ei pystytty välivaunun kanssa; valmistetut neljä välivaunua siirrettiin muuhun käyttöön.
kuva 13.05. 17:56 Kimmo T. Lumirae  
  Hyvin pienoisrautatiemäinen kuva muuten. Hiekkaa (esikuvassa soraa) raiteilla, vihreitä sirotteita raiteiden väleissä, Gks-vaunu ja yhdessä vaunussa suursäiliöissä veturihiekkaa, Tve 3 Sputnik seisoskelemassa ja lisänä muutama H-sarjan perusvaunu.

Annoksen pakollinen vihannes on tietenkin tuo Porkkana.
kuva 13.05. 17:48 Kimmo T. Lumirae  
  Muistan sen Hollmingin säiliöauton hyvin, se oli erittäin edistyksellinen peli kumipallojousineen sun muine hienouksineen. Mistä lie syystä sitä ei sitten saatu kannattavaksi hankkeeksi?

Kankaanpäässä näyttäisi olevan alumiiniosaamista edelleen: kävin joskus vierailulla KMT Groupilla ja esittelivät mm. alumiinin kitkahitsauksen; kaikkea se kankaanpääläinen keksii, tai ainakin käyttää. He siis tekivät siellä alihankintana mm. Sr2-veturin taajuusmuuttajia ja ajopöytiä, josta aiheesta heillä oli myös omaa kehitystyötä.
kuva 13.05. 17:42 Kimmo T. Lumirae  
  Aatelkaas, jos Sutta, kuten tätä Tampereella noin 1960 nimitettiin, olisikin rakennettu 68 kpl vv. 1958-1961 ja väritys olisi noin 1959 eteenpäin muutettu muistuttamaan Hr 12 -vetureiden myöhempää väritystä? Olisi tilattu Karhukoirat, kuten Dv11-15-16 -kalustoa Tampereella 1960-luvulla nimittettiin, ja ...mitäs sitten? Näissä olisi ollut matkustajajuniin 1200 hv vetäjää ja tavarajunat olisi vedetty Karhukoirilla (kuten monin paikoin tehtiinkin) ja...olisimmeko nähneet Karhukoiraa pienemmän veturin vaihtotöihin ja Deeveriä isomman veturin yleisveturiksi, kuten esim. DB:n BR 218?

Kukaan ei voi sitä tietää ja tämä päätteleminenkin on pahuksen vaikeaa.
kuva 28.04. 22:51 Kimmo T. Lumirae  
  Derkkulassa oli ilmeinen pakkomielle pukea kalusto jossain määrin samankaltaiseksi kuin lännessä, toivossa, että tämä antaisi kalustolle jonkinlaista laadun leimaa. Erityisesti V 180, mutta myös V 100 ja E 42 muistuttavat kovin läheisesti länsisaksalaisia vastaavia malleja. Ja sama juttu possujunan kanssa.

DDR:n kaikenlaista kehittymättömyyttä kuvaa sekin, että possujunassa ei ollut yhteisajolaitteistoa. Oli moottorivaunu, johon oli kytkettävissä liitevaunu, ja aivan kuin Suomessa, jos oli veto-liite -yhdistelmä, ja kulkusuunta muuttui, se vetovaunu piti "ajaa ympäri" eli liitevaunun toiseen päähän ja jatkaa sitten matkaa: käsittääkseni possujunassa ei edes ollut mahdollisuutta ajaa kahta vetoa tai veto-liite-veto -tyyppisiä yhdistelmiä yhdessä: ajopöydän komennot menivät vain sen vetovaunun koneistoon.

Ja tämä ei olisi ollut teknisesti kovinkaan kummoinen juttu toteuttaa. Mutta jokin osateknijä siinä oli DDR:lle ylivoimaista, joko teknisesti tai poliittisesti. Ja kuten aina, lisätiedot rakenteista ennen vuotta 1990
ovat tästäkin tervetulleita.
kuva 28.04. 18:39 Kimmo T. Lumirae  
  Ensinnäkin, käsittääkseni vetopää ei kallistu lainkaan. Sitä, että onko siinä jo sivuttaisvoimatunnistin, ja että lähteekö ensimmäinen siinä kiinni oleva vaunu kallistumaan näin ollen täysin oikea-aikaisesti, en tiedä. Toisaalta, esim. Pendossa ei ole nokassa vaunua, joka ei kallistu.

Pendossa olen huomannut, että jos kallistus on päällä, ja istuu matkustamossa ja yrittää esim. lukea kirjaa, saattaa hyvinkin alkaa pukata matkapahoinvointia eli merisairautta. Siinä ei sitten auta muu kuin yrittää tihrustaa ikkunasta ulos ja etsiä jotain kiintopistettä. Juttelin kerran "ravintolan tädin" kanssa asiasta, ja hän kertoi, että monet kollegansa eivät voi työskennellä Pendoissa tästä syystä.

Ohjaamosta suoraan eteenpäin katsellessa ei kallistelu tunnu mitenkään ikävältä.
kuva 28.04. 18:32 Kimmo T. Lumirae  
  Hra Esa, näitä kuolattiin Fleischmannin luettelosta noin 1970. Väritys ei Fleisulla ole ihan tarkka, mutta Rocon myöhemmässä mallissa kerman ja hopean raja lienee tarkemmin oikein.

https://www.flickr.com/photos/36081480@N08/39148165035
kuva 29.03. 15:48 Kimmo T. Lumirae  
  Ymmärtääkseni Sm1 v. 1968 oli ensimmäinen sarja, jossa käytettiin tätä vaaleampaa siniharmaata alustan väriä, pienoismallipuolella Humbrol 125 on hyvin lähellä. Ja ehkä Petrin mainitsema 1971 oli alkuvuosi sillekin, että konepajalla käyneet koneet saivat vaaleamman alakerran.

Onko tietoa, onko esim. Hr 12-13:issa ollut ennen vuotta 1971 eri alakerran sävyjä? Muistaakseni jotkin valokuvat viittaavat siihen, mutta veturit likaantuvat ja maalit haalistuvat joten kovin varma ei voi olla puoleen eikä toiseen.
kuva 19.02. 15:06 Kimmo T. Lumirae  
  Olen näin jälkikäteen miettinyt 1980-luvun aikoja, Petri, ja sitä, että vajaatehoisuuteen ei puututtu kovalla kädellä. Veturikierrot olivat väärällään 800-1000 -hevosvoimaisia Dv12:ia vuodesta ja melkein vuosikymmenestä toiseen. Ihan 100% täysitehoinen Dv12 oli harvinaisuus.

Toisaalta, höyrykauden jälkeen matkustajajunillakin oli silmiinpistävän vähän kiirettä mihinkään. Yhdellä Dv12:lla vedettiin 6-7 -vaunuisia EP-junia ja jopa 9-vaunuisia pikajunia, ja jos ja kun kone oli vajaatehoinen, niin...Yleensäkin tuntui perille pääseminen olevan tärkeämpää kuin perille pääseminen aiempaa nopeammin. Kun verrataan esim. Saksaan tai Britteihin, niin pikajunien tehopainosuhde ja oletettavasti myös keskinopeudet olivat siellä huomattavasti kovempia dieselvedollakin.

Muistaakseni 1985-86 alettiin puhua siitä, että pikajunien aikatauluissa on löysää, ja monia tauluja kiristettiin hyvinkin tiukoiksi: muutos esim. Tpe-Hpk-Sk -junissa oli suuri. Toisaalta, näppituntumalla sanoen: tuolloin alkoivat junat kulkea myöhässä, ja tämä ei ole tarkoitettu vitsiksi.

Olisi kiva kuulla aikatauluasiantuntijoiden käsitystä näistä.
kuva 19.02. 14:58 Kimmo T. Lumirae  
  Kiitos, Eljas kiintoisasta lisätiedosta koskien MGO-moottoreita. Melkoisella todennäköisyydellä myös Alstomeissa oli samoja MGO-vikoja?

Ranskalaisen veturihistorioitsijan Loïc Fieux:in mukaan (kai, pertanan kielimuuri...) MGO oli enemmänkin moottorivaunun moottori, ja SNCF:n CC65000, jossa oli kaksi MGO V12:aa, ja jota pidetään Dr13:n lähimpänä edeltäjänä, johti päätökseen, että ranskalaiset eivät itse rakenna enää kaksimoottorisia vetureita, vaan odottavat riittävän tehokasta yksimoottorirakennetta, joka toteutui sitten BB67000:ssa, ja samassa yhteydessä MGO:ta pidettiin enemmän tai vähemmän sopimattomana linjaveturiin.

Mutta myönnettävä on, että aivan käsittämättömän sitkeähenkisiä ovat MGO:t olleet, yli 60 vuotta eikä suotta.
kuva 19.02. 14:50 Kimmo T. Lumirae  
  Hra Esan kirjoittamahan päti Rauman osalta vain la-su. Miten pitkään tämä järjestely mahtoi olla käytössä?

Rauman veturimiehillehän tämä oli muheva reissu: pääsi edes joskus ajamaan Porkkanaa, kahden miehen ajossa ja sopivasti viikonloppunakin. Tänä päivänä ei tietenkään onnistuisi, kun joku osaisi laskea, miten hirveästi tuosta tuli lisäkustannuksia koneapulaisen palkasta ja pyhäkorvauksista. Samaan aikaan lättäkalusto seisoi ja odotti ma-aamua.

Miten tuo paluumatka meni, onko tietoa? P 44 tuli Sk-Hpk-Tpe, mutta mihin se runko meni? P 142 tuli Pri-Tpe...ja sitten? Menikö P 44:stä tullut johonkin iltajunaan kytkettynä Helsinkiin, P 142:een se ei kyllä ehtinyt. Kai?
kuva 17.11.2024 13:17 Kimmo T. Lumirae  
  Kun vähän siilaa Pullahurun tai "Suden", kuten sitä Tampereella kutsuttiin viisi vuotta ennen kuin Novotsherkasskissa oli edes tehty joukkomurhaa, saati sitten alettu sommitella vienti-Sutta Suomeen, tietoja, niin täsmällisesti määritellyt moottoriongelmat melkeinpä loistavat poissaolollaan. Harmaan kiitojunan tarinassa viitataan muistaakseni kansivikoihin, ja paljoa muuta ei ole sattunut silmääni.

Saksalaisessa veturitekniikassa 1500 rpm oli yleinen suurimman tehon käyntinopeus veturimoottoreille, ja Maybach MD 320:n teho oli sopiva 1500 rpm nopeudella turboahdettuna, ja vastaa puolta vastaavan V 12 -koneen tehosta 1100-1200 hv, versiosta riippuen. Muutamaa vuotta myöhemmin lisättiin ahtoilman välijäähdytin, ja teho nousi 1350 hv:aan ja koeluontoisesti, mm. hra Esan mainitsemassa RENFE 353:ssa, jonka sisuskalut vastannevat DB:n V 300:aa, 1500 hv:aan. Tästä ylöspäin käytettiin V 16 -versioita.

Eli vaikuttaisi siltä, että Hr 11:n suurimmat murheet liittyivät Mekydroon, ja käsittääkseni Mekydrot vaihdettiin kokonaan uuden mallisiin ja ongelmat ehkä loppuivat siihen. Maybach sai turboahtimen ja tehonlisäyksen, ja palveli sitten oman aikansa.
kuva 16.11.2024 12:13 Kimmo T. Lumirae  
  Hra Esa saattaa olla suuren viisauden äärellä: isäni (vek Tpe vr 1946-1973) sanoi joskus koulupoika-aikanani Mekydrojen vaihteen vaihdosta että "niissä meni kaksi vaihdetta yhtaikaa päälle". Tämähän ei voi sellaisenaan pitää paikkaansa, koska Mekydroissa kulloinkin käytettävät hammaspyörävälitykset otettiin käyttöön mekaanisilla sakarakytkimillä, jonka mekaaninen keinuohjaus valitsi aina joko-tai, eli Mekydron mekaanisella puolella oli aina yksi vaihde päällä. Mutta olisiko hra Esan mainitsema ohjaus ollut syynä ongelmiin, eli jos valitun vaihteen ohjaus ei pysynytkään päällä, vaan Mekydro lähti vauhdissa vaihtamaan esim. kakkoselta ykköselle, vaikka kohta olisi ollut kolmosvaihteen vuoro? Ja siitä seurasi tavallisen rasauksen sijaan epätavallinen rysäys ja Mekydro oli konepajaremonttikunnossa. Tämä on siis silkkaa arvailua, mutta tuo ohjaus; paineilmalla sähköisen sijaan, saattaisi selittää, miksi laitteet toimivat sodanjälkeisessä Länsi-Saksassa kuin konekiv...tuota, ihmisen mieli, ja sodan jälkeen ensi askeleitaan dieselöinnissä ottavassa Suomessa surkeasti.

Tässä saattaa nyt olla käsillä tämän asian ratkaisu, ja tällä oli varmasti vaikutusta siihen, miksi meillä alettiin katsella MAN:in luetteloa, ja sitten suhtauduttiin myötämielisesti MGO:ihin, sen sijaan, että olisi jatkettu nopeakäyntisillä Maybacheilla, joille toki oli kilpailijana, samoihin moottoripeteihin sopivat Mersut, ja vielä MAN:inkin mallit, jotka eivät, ehkä vähän yllättäen, osoittautuneet yhtä kestäviksi kuin Maybachit ja Mersut; syyksi on tarjottu MAN:eista puuttunutta mäntien öljyjäähdytystä. Eli vertailukohtia oli yllin kyllin, ja Maybach oli yksi parhaista tai ainakin toinen hyvistä merkeistä.

Hra Esa kertoo aivan oikein siitä, miten hienoa tekniikkaa Maybachit olivat: petilaakerit olivat kiekkomaiset vierintälaakerein: tämä on melkoista high-techiä ollakseen veturimoottori. Kannet olivat kuusiventtiilisiä kahdella kannen yläpuolisella nokka-akselilla (DOHC) eli melkoisia kilpakoneita, mutta silti vain 1400-1800 rpm kiertäviä veturidieseleitä.

Ja rakenne ei voinut suosionsa puolesta olla erityisen huono, ja Maybachin fuusioiduttua Mersuun ja heidän edelleen muodostettua uuden MTU:n yhdessä MAN:in kanssa, nämä Maybach-ratkaisut periytyivät edelleen MTU:n myyntiluetteloihin.
kuva 15.11.2024 22:06 Kimmo T. Lumirae  
  Koneiston ajoittain ja paikoin suorastaan katastrofaalinen epäluotettavuus on varmasti ollut yllätys tilaajalle, ja koski näitä kolmea Vv 12:aa, Valmetin omaan piikkiinsä valmistamaa Sv 11:ää, jonka toki Valtionrautatiet sitten lunasti, ja viittä Hr 11 "Pullahurua". On varsin ilmeistä, että nimekkään Maybach-tehtaan tuotteilla oli tarkoitus luoda pohja Valtionrautateiden dieselöintiin, kunhan saadaan näillä prototyypeillä näytettyä, että moottorit ja saman tehtaan Mekydro -vaihteistot toimivat hyvin ja luotettavasti...

...ja sitten iski todellisuus vasten naamaa. Miten edes oli mahdollista, että Maybachin pelit ja pensselit olivat niin huonoja? Maybach tunnetaan nimenomaan nopeakäyntisten veturimoottoreiden kehittäjänä, eli ehkä ilman Maybachia veturimoottorit olisivat olleet kenties enimmillään 750 rpm kiertäviä MAN:eja ja Sulzereita. Juuri Maybachin moottorit kiidättivät 1933 liikenteen aloittaneita saksalaisia SVT-sarjan nopeita dieselmoottorijunia, silloisia suurnopeusjunia 160 km/h marssivauhdilla ja koeajoissa yli kahtasataa; junat ja niiden tekniikka olivat niin hyviä, että niitä hankittiin kiihtyvässä tahdissa lisää. Ja kaikissa nopeakäyntiset Maybachin koneet, "Berlin" -sarjan keskinopeaa MAN:ia lukuun ottamatta.

Ja saksalaiset jatkoivat noin 1951 tästä: Maybachin MD -sarjan V 12 -moottoreita käytettiin hyvällä menestyksellä länsisaksalaissarjoissa V 80, V 200, VT 11.5 ja lukuisissa muissa, brittien lisenssimalli Warshipissä ja Krauss-Maffein Yhdysvaltain-vientimallissa (V 16 -versio) ja useimmissa näissä oli Mekydro-vaihteisto vaihtoehtoisesti Voithin kanssa.

Tällainen suosio ja käytön laajuus ei synny ilman laadukasta ja luotettavaa tuotetta. Mikä ihme meni Suomen-versioissa pieleen? Moottori on saman moottoriperheen jäsen, ikään kuin V 12:n puolikas, suora kuutonen; toki olen ymmärtänyt, että moottorin luotettavuus ei ollut erityisen paha ongelma, vaan se syntipukki oli Mekydron vaihteisto, joka ilmeisesti sitten Hr 11:iin vaihdettiin kokonaan uudistettuun malliin, jolloin vehkeet rupesivat pelaamaan suunnilleen niin kuin oli tarkoitettukin.

Mutta maine oli mennyttä täällä pohjoisen Euroopan peräkolkassa: yhtäkään huipputeknistä Maybachia tai hienomekaanista Mekydroa ei enää koskaan hankittu.
kuva 11.11.2024 17:21 Kimmo T. Lumirae  
  Toisesta konkasta ei ole muistikuvaa, mutta se käyntikonkka antoi muistaakseni 90 asteen vaihe-eron ja sillä saatiin kolmivaihemoottori toimimaan 67% teholla. Opinnoista on aikaa eikä hyvä numeromuistini oli likikään täydellinen, joten tietoihini mahtuu virheitä.
kuva 11.11.2024 16:33 Kimmo T. Lumirae  
  Jari Välimaa: Sr1:iin on vaihdettu paljon pidempään koossa pysyviä pikkunippeleitä länsimaisiksi, kuten kytkimiä ja valaisimia, lisätty ääni- ja lämpöeristeitä ja vaihdettu tuuletinmoottorit kaksinopeuksisiin tolkuttoman energiantuhlauksen hillitsemiseksi: alkuperäiset moottorit olivat 4 x 40 kW, tosin kolmivaihemoottorit kondensaattorin avulla yksivaiheisina, ja Strömbergin uudet moottorit olivat 25 kW ja puoliteholla muistaakseni 2,5 kW. Myöhemmin tähän on vaihdettu myös taajuusmuuttajia tuulettimien ohjaukseen.

Mutta "suomalaistaminen" on melkeinpä tässä. Veturin massasta tai arvosta on edelleen hyvinkin 90% neuvostoperäistä, pois luettuna alkuperäinen Strömbergin tyristorisäätö, joka tietysti maksoi jo tilausvaiheessa jotakin.
kuva 11.11.2024 15:36 Kimmo T. Lumirae  
  Onko tuosta jotain ihan tietoakin, Mikko, vai kuulopuheen varassako mennään?
kuva 04.11.2024 01:37 Kimmo T. Lumirae  
  Hra Esa, varmaan siistit, pintalikaa kestävät siviilivaatteet ja virkalakki. Aika harvat yleensäkään pitivät sitä VR-työtakkia, eli puolipitkää tummansinistä bleiserimallista takkia, mutta sen etu oli väri; tummansininen kesti nokea ja likaa. Ja sen päällä talvella riittävästi lämmintä, koska Lätän ohjaamohan oli vetoinen.

Konnareilla oli vähän eri juttu, mutta samoin heidän kohdallaan juttu oli eri myös likaantumisen suhteen.
kuva 03.11.2024 22:53 Kimmo T. Lumirae  
  Jos teoriani osuu, 1982 on varmaan aikaisin ajankohta. Veturimiehistö on nimittäin kovin vaaleissa vaatteissa, mutta kun en saa päähäni, milloin Valtion Pukutehtaan silloin uutta mallistoa veturimiehistöille alettiin "jakaa", mutta se olisi voinut olla 1983. ehkä 1982 loppupuoli. Uusien työvaatteiden malli ja materiaali oli sopimatonta ja väritys mahdollisimman helposti likaantuvaa eikä kukaan järkevä henkilö olisi pukenut vaaleaa kauluspaitaa veturimiestehtäviin, ellei se olisi ollut pakollista.
kuva 03.11.2024 22:39 Kimmo T. Lumirae  
  Vemppuhan ei ollut mikään kaikenkattava, aina ja eri puolilla Suomea esiintynyt lempinimi. Vv-sarjan kirjaimet antoivat aihetta nimittää sitä Voivoiksi tai Voivotiksi tai joskus vain Veeveeksi. Tampereella veturit olivat ensin Karhukoiria ja myöhemmillä vuosikymmenillä Nalleja. Vemppu onkin ehkä ollut pienemmän piirin lempinimi näille, mutta jäänyt sitten erityisesti harrastajapiireissä elämään.

On melko selvää, että Valtionrautatiet katsoi tarvitsevansa noin 100 kappaletta keskiraskaita dieselvetureita korvaamaan mm. Jumboja sekä vaihtovetureita, miksei jo Hv:itakin. Ja tämä tilaus jakautui sitten aikanaan kolmeen eri sarjaan, jotka kuitenkin loppujen lopuksi poikkeavat toisistaan vain hyvin vähän, teknisten perusratkaisujen ollessa samoilla periaatteilla ja pitkälti samoilla komponenteilla, ja mm. rungon pituusmitta oli kaikissa identtinen.

Ja tämän jälkeen sitten noin 100 kappaletta raskaita dieselvetureita korvaamaan mm. Hr- ja Tr-veturit. Ja sitten edellisten jatkoksi noin 200 kappaletta hiukan kehittyneempiä, tehokkaampia ja nopeampia keskiraskaita dieselvetureita korvaamaan mm. loput Tv:t, Tk:t ja Hv:t. Ja näin dieselöinnin runkohankinnat menivät läpi jo reilussa 10 vuodessa. Mutta tämä alkaa jo olla sivuraiteella Vr 11:een nähden, kunhan tuli samanlaisten vetureiden lempinimistä vain mieleeni.
kuva 03.11.2024 22:23 Kimmo T. Lumirae  
  Keulassa siis Move 66, ja sitten Lokomon C 600. Kappale suomalaista veturihistoriaa: molempia malleja on tehty yhteensä peräti 31 kappaletta eikä yhtäkään niistä toimitettu VR:lle. Ja kyse on kuitenkin 45-60 -tonnisista dieselvetureista, eikä mistään pienistä siirtokoneista. Huomasin, että C 600:aa on mennyt enemmän Ruotsin vientiin kuin toimitettu Suomeen.
kuva 27.10.2024 13:11 Kimmo T. Lumirae  
  Kyse on ehkä mielikuvamyyjien ja varaosamyyjien katsantokantojen erosta: Kasipätkäfarkun virallisissa papereissa kyllä lukee 855.
kuva 10.07.2024 11:24 Kimmo T. Lumirae  
  Lasse: momentinmuunninta käytettäessä kokonaisvälityssuhde valitaan niin, että momentinmuunnin toimii siedettävän hyötysuhteensa alueella, esim. 30...70% toision kierrosluvusta. Kun toision kierrosluku on 100% moottorin pyörittämästä ensiöstä, on teho 0 ja hyötysuhde 0. Esim. Dv12:n ykkösvaihteen kokonaisvälityssuhde vastannee noin 60 km/h nopeutta, ja kakkosen noin 120 km/h nopeutta (T-aluevaihde); kun ykkösellä tulee noin 66% toision kierroksista täyteen, vaihdetaan kakkonen noin 40 km/h nopeudessa , jolloin kakkosen toision kierrokset ovat ehkä noin 33% maksimista ja siinä on sitten vetovaraa sinne lähemmäs kahdeksaakymppiä, jossa toision kierrosluku olisi 66% maksimista. Nopeudet vedin hatusta. Mutta siis tällä arviolla ja laskutavalla Dv kulkisi kakkosella T-aluevaihteella toistasataa, mutta onneksi ylikierrossuoja varjelee voimansiirtoa näiltä ylikierroksilta.

Tarkemmat tiedot ja hyvät arvaukset ovat aina tervetulleita. Kiitos etukäteen.

Erkki ei osin huomioi tekstissään momentinmuunninta, vaan Mekydrohan ei voi ylikuormittaa moottoria: päämoottori käy korkeintaan maksimikierroksilla ja käyttää momentinmuuntimen ensiön pumppupyörää ja sen jälkeen kaikki on öljyn virtausta ja toisiopuolen toimintaa. Pumppupyörä ottaa tässä päämoottorilta noin 600 hv / 1500 rpm ja tämä ei periaatteessa muutu.

Mekydrossa muuten vaihtohetkelläkin päämoottori käy samalla lailla täydellä teholla, mutta Mekydron oma hieno keksintö momentinmuuntimen sisällä tekee mahdolliseksi toisiopuoleen kytketyn mekaanisen vaihteiston vaihtamisen: pumppupyörän tuottama öljyvirta ohjataan vaihtohetkellä tavallaan ohi toisiopuolen turbiinista, ja moottori käy täysillä, pumppupyörä pumppaa sen 600 hv, mutta kaikki tämä teho ohjataan turbiinin vieressä oleviin kiinteisiin "siipiin" ja veto toisioon päin katkeaa. Mekydron mekaniikka vaihtaa sakarakytkimillä KRRRROONKS ja sitten palautetaan momentinmuuntimen toiminta takaisin normaaliksi. Pienempään vaihdettaessa siinä on jokin samantapainen oivallus, joka mahdollistaa toision kierrosten nousemisen pienempään vaihtoa varten.

Jos Maybach-Mekydrossa oli jokin päämoottorin ruiskutusta vaihtohetkellä säätävä säätö, niin siitä en ole tietoinen.
kuva 09.07.2024 16:02 Kimmo T. Lumirae  
  Ihan järkeenkäypää. Olen ollut käsityksessä, että Hr 11 kulki mielellään kovaa, suupieli virneessä sanottua "kyllä se satakuusikymppiä kulki". Tämä vauhti on toki todentamatta.

Hr 11:n Mekydro -vaihteistossahan oli momentinmuunnin, jonka perässä mekaaninen nelivaihteinen vaihteisto, ja näin siinä ei ollut suoraa vaihdetta Dv11-15-16-12 -vetureiden tapaan, joka olisi rajoittanut huippunopeuden päämoottorin suurimmasta käyntinopeudesta riippuvaksi.

Tätä teoriaa tukee anekdootti briteistä, jossa class 42 Warshipeillä, joiden suurin tekninen nopeus oli 140 km/h alkuperänsä DB:n V 200:n mukaan, mutta kun se Mekydro oli vastaavanlainen, ja kerrotaan, että tietyillä päärataosuuksilla kun ei ilmeisesti varsinaista suurinta sallittua nopeutta oltu määritelty, vaan ilmeisesti luotettiin kaluston suurimman nopeuden hillitsevän vaarallisimpia menoja, ajaneet veturinkuljettajat olisivat valittaneet, että "muuten hyvä veturi, mutta lähestyttäessä 110 mailin nopeutta (176 km/h), alkaa kulkuominaisuuksissa olla huomauttamista..." Tämä oli kirjattu V 200:n historiankirjoihin, joten kyseessä ei välttämättä ole pelkkä vitsi tai kahvipöytäheitto, vaan luultavasti Warship ainakin Mekydrolla oli kova kulkemaan.
kuva 06.07.2024 16:51 Kimmo T. Lumirae  
  1939 Ganzin piti toimittaa Argentiinaan moderneja moottorijunia, mutta Neuvostoliitto otti nämä junat sitten sotakorvauksina.

Kuvasta ei tarvita paljoakaan mielikuvitusta kuvittelemaan, että kuvan juna olisi voinut olla Valmetin vuoden 1951 kolmivaunuinen kiitojuna, jossa on koneisto kiitojunavaunustossa, eikä erillisessä moottorivaunussa. Erityisesti välivaunun muotoilu tuo hakematta mieleen kiitojunan vaunuston.


https://enelsubte.com/wp-content/uploads/2020/07/DP-Riga3.jpg
kuva 06.07.2024 16:39 Kimmo T. Lumirae  
  VR historiikin mukaan kiitojunan suunnittelun lähtökohta oli, että veturi on vaunustosta erotettava yksikkö ja yöpyy tallialueilla ja vaunusto puolestaan vaunustojen raiteilla. Esim. nelivaunuiselle kiitojunalle ei olisi ollut huoltohallia, joka olisi sopinut dieselveturitekniikan korjaamiseen, missään; Dm 3-4 ja Dm 6-7 mahtuivat kääntöpöydän kautta silloisiin veturitalleihin.

Toki tämän hallittomuuden ei annettu häiritä porkkanahankintaa, mutta se on jo toinen tarina.

Ja kun käytettävissä oli pieni dieselmoottorivaunun vetotekniikkayksikkö, joka oli telissä itsessään, oli helppo päättää, että telien väliin mahtuu matkatavara/konduktööriosasto. Ja näin vapautui kolmivaunuiseen kiitojunavaunustoon tilaa matkustajapaikoille.

Jo kiitojunavaunuston muotoilussa on yhtäläisyyksiä unkarilaisen Ganzin ennen sotia valmistamiin juniin ja Hr 11:n ulkonäön ja Ganzin Argentiinaan valmistaman Transandino-junan nokan välillä olevat yhtäläisyydet eivät voi olla ihan pelkkää sattumaa: yleismuotoilu, valonheitin, jäähdyttimen säleiköt ja jopa nuo tuulilasin kalterit, mitä ei ole ollut missään muussa suomalaisessa vetokalustossa: (kuvaajan nimi ei tunnettu)

https://bus-america.com/galeria/albums/userpics/17836/1368/normal_GanzMaveg-EFEA4707_estCarlosDiaz-LosAndes_ca1960_fFHdCH.jpg
kuva 06.07.2024 16:17 Kimmo T. Lumirae  
  Terävä havainto, Petri. Onko mitään lisätietoa siitä, että Hr 11:iä olisi todella käytetty teräsvaunujen koeajoissa?

Vasemmanpuoleinen letku näyttää höyrylämmitysletkulta, ja veturissahan oli höyrynkehitin. Eli tuolla letkulla on saatu syötettyä lämmityshöyryä veturista vaunuihin tai "maista" veturiiin esilämmitykseen.
kuva 29.05.2024 16:52 Kimmo T. Lumirae  
  Käsisäädöllä tehonsäätö on välitöntä ja viiveetöntä ja toinen käsi on varmaan suoratoimijarrulla toisaalta puhdistamassa ja kuivattamassa pyöränkehiä laahauttamalla hiukan suoratoimijarrua ja toisaalta käsi on valmiina vetämään hiukan lisää jarruvoimaa suoratoimijarruun, samalla kun toinen käsi kääntää tehorattia pienempään päin: toki automaattiajossakin pienempään päin tehonsäätö on välitön. Eli teknistä estettä ei ole, kuten ei ympärilyönnissä yleensäkään ollut ennen modernimpaa YLEäkään ollut kaikkien vetoakselien luistaessa; kerrotaan huimista, ajomoottorin hajoamiseen johtaneista kierrosnopeuksista moniajotilanteessa apuveturin osalta. Mutta käsiohjauksessa YLE on veturinkuljettajan korvien välissä.

Tehonsäädöstä á la Strömberg puhuttaessa mainittakoon, että Strömbergin tehonsäätöön kuuluu eräänlainen "paniikkisignaali", ns. Ia->0 eli ii-aa-nolla -ohjaus. Kun pääkatkaisija pk avautuu joko veturinkuljettajan haluamana, tai erotusjaksoautomatiikan tai muun (en muista mitkä kaikki sen liipaisevat) automatiikan tekemänä, lähtee Strömbergin säätöyksikölle tämä Ia->0 -ohjaus eli "ankkurivirta nollaan, heti!" -signaali. Säätöyksikkö yksinkertaisesti lakkaa lähettämästä tyristoreille sytytyspulsseja ja 1/100 sekunnin päästä ajomoottorien virtapiirissä virta on nolla. Vasta tämän jälkeen sähkömekaaninen pk tai sähkömekaaniset ajomoottorikontaktorit ehtivät avautua; Ia->0 -ohjauksen merkitys on juuri tässä, että näiden sähkömekaanisten voimavirtakärkien avautuessa ajomoottorivirtapiiri on jo virraton ja kärkien kuluminen on vähäistä ja niiden avautumisessa aiheutuva leimahdus pienempi.
kuva 25.05.2024 22:11 Kimmo T. Lumirae  
  Sr1:n todellinen suurin jatkuva vetovoima on noin 160 kN , kun taas taajuusmuuttajakoneilla se on 270-350 kN luokkaa sarjasta riippuen. Oikosulkumoottori on pienikokoinen ja yksinkertainen ja se saadaan kestämään kovaakin kuumuutta; muistaakseni Sr2 alkaa rajoittaa vetovoimaa vasta ajomoottorien lämpötilan noustua yli 180 asteen ja tämä ei juuri toteudu: pitkäaikaista vetoa esim. 300 kN vetovoimalla 30 asteen helteessä niin kyllä, moottorit lämpenevät mutta ehkä vain 140-160 asteeseen, koska jäähdytys on sen verran tehokas.

Sr1:n onnettomat neuvostoliittolaiset eristemateriaalit eivät yksinkertaisesti kestä kovia käyttölämpötiloja; nimenomaan Sr1:n tapauksessa sähköpuolelta löytyy kyllä syöttöä polttaa ajomoottorit, mutta aikoinaan päälle 100:n palaneen ajomoottorin jälkeen niihin on asennettu lämpötilavalvonta, joka rajoittaa ajomoottorivirtaa tavalla, mitä ei voi ohittaa.
kuva 25.05.2024 12:45 Kimmo T. Lumirae  
  Minä nöyrimmästi kiitän, herra Esa J. Kyllä se on nimenomaan ajoa helpottamassa ja toimii siinä tarkoituksessa hyvin. Matkustajajunissa riitti, kun nopeusohjeen asetti johonkin 118 km/h kohdalle ja piti tehoratilla jonkin kohtuullisen, esim. 600 A virran asetettuna: Strömberg piti tasaista 600 A virtaa 0-115 km/h tietämiin ja alkoi sitten vähentää virtaa; välillä virta kävi nollissa, kun oli vähän matkaa myötämäkeä ja nopeus nousi 118-120 km/h:iin ja nopeuden taas laskiessa Strömberg taas pisti elektroneja tulemaan tyristorisillalta ja piti näin nopeuden siellä, koko ajan alle 120 km/h, joka oli ko. kuvitteellisen junan ns. sn eli suurin sallittu nopeus.

Ja näin veturinkuljettajan ei tarvinnut vahtia nopeutta kuin aina välillä toisella silmällä, eikä tarvinnut lainkaan raksutella tehorattia esim. saksalaisen tai sveitsiläisen jne. sähköveturin tapaan edestakaisin se toinen silmä virtamittareita seuraten. Silmillä on ihan riittävästi tekemistä, kun tarkkailee näkymää eteenpäin, sijaintia osatakseen säätää nopeutta tulevan nopeusrajoituksen, ylämäen tai alamäen varalta muutamaa kilometriä aiemmin ennakoiden, rataa, poikkeavuuksia mahdollisten kulkijoiden muodossa, opastinten opasteita, kiinteiden merkkien kertomaa, taustapeilejä, aikataulun toteutumista ja muuta mukavaa.

Korvat kyllä kuulevat ja kuuntelevat Sr1:n meluamista, mutta myös kuulostelevat poikkeavia ääniä ja liukkaalla kelillä myös pyörien kiljahtelua niiden yrittäessä luistaa liukkaalla kiskolla kovassa vedossa; tällöin käsi liikauttaa tehorattia pienempään virta-asetukseen päin ja sitten aletaan kokeilemalla selvittää, minkä verran virtaa eli vääntömomenttia eli vetovoimaa juuri senhetkiset olosuhteet mahdollistavat vetopyörillä niiden luistamatta. Tämä siis vain, jos on tarve käyttää suurinta käytettävissä olevaa vetovoimaa; jos aikataulu ja ajo-olosuhteet sallivat, voi tehoratin tietysti jättää pysyvästi niin alhaiselle asetukselle, etteivät vetoakselit pyrikään lyömään ympäri. Tällöin liikutaan sitten ehkä vähän pienemmällä nopeudella jonkin matkaa. Mutta jos on jonkinlainen kiire, tai tiukkaa ylämäkeä on vielä kilometrikaupalla jäljellä ja vetovoiman vähentäminen saattaisi lisätä mäkeen jäämisen riskiä ennen kuin mäen päällä ollaan, niin silloin tietysti pyritään pitämään vetovoima niin lähellä luistorajaa kuin suinkin.

Sr1:n Strömberg-tehoelektroniikassa on toki kaikkien neljän vetoakselin pyörintänopeutta seuraava YLE eli ympärilyönnin estolaite, joka, havaittuaan jonkin vetoakselin nopeuden nousevan, vähentää virtaa kyseiseltä teliltä hallitakseen ympärilyöntiä eli vetoluistoa, joka on Sr1:n helmasynti, kun tasavirtasarja-ajomoottori lyö ympäri hyvin mielellään ja näin kiusaa veturinkuljettajaa; esim. Sr2-Sr3:n taajuusmuuttajaohjattu kolmivaihemoottori luistaa eli lyö ympäri hyvin vähän pysyen ihan luonnostaan taajuusmuuttajan sille asettamassa kierrosnopeudessa.

Sr1:ssä oli alun perin yksinkertainen telien välistä virtaeroa tarkkaileva YLE, mutta se oli kovin karkeatoiminen vaikka Strömberg olikin, ja veturiin melko pian asennettiin akseleille takometrit mittaamaan pyörintänopeutta ja uudenmallinen YLE tarkkailemaan takometrien lähettämää tietoa; lisäksi tämä moderni YLE osaa seurata suurinta kiihtyvyyttä, sille varalle, että kaikki neljä vetoakselia löisivät yhtaikaa ympäri, ja mistään vetoakselista YLE ei saisi tosinopeustietoa.

Mainittakoon, että modernimpaa veturia voidaan ajaa jopa pienessä, esim. 2-3 % luistossa ns. ryömintäkitkan alueella, jolloin kitkakerroin on hiukan parempi kuin puhdas pyörän ja kiskon välinen lepokitka. Ääritilanteessa toki Sr1:täkin voidaan ajaa ryömintäkitkan alueella, mutta se vaatii näissä kommenteissa kerrotun nopeusautomatiikan ohittamista, jotta mainittu YLE ei puutu peliin vaan antaa luiston tapahtua. Mutta tämä ei kuulu normaalisti käytettävään ajotekniikkaan.

Ja näissä modernimmissä peleissä voi tosinopeuden selvittämiseksi olla rataan suunnattu tutka. Näin hienosta tekniikasta ei nähty tietenkään edes päiväunia Sr1-hankinnan aikoihin joten nämä hienouden kuuluvat vallan eri sukupolven vetäjiin.
kuva 24.05.2024 18:52 Kimmo T. Lumirae  
  Herra Esa J., se on todellakin alkeellinen cruise control by Strömberg, Finland. Sr1 -veturissahan on vetotila ja jarrutila, ja oletusarvona voidaan pitää vetotilaa, jossa on käytössä kaksi tyristoritoimista tasasuuntaussiltaa, jotka kumpikin syöttävät yhtä teliä eli kahta ajomoottoria. Vetotilassa Strömbergin säätöyksikkö saa tehoratilta veturinkuljettajan asettaman virtamaksimin eli esim. 750 A, ja nopeusasetuksesta tämän tavoitenopeuden eli nopeusohjeen. Jos nopeus on alle nopeusohjeen, Strömberg syöttää tätä 750 A virtaa, kunnes nopeusohjetta vastaava nopeus alkaa lähestyä, ja jos nopeusohje on esim. 80 km/h, Strömberg syöttää mainittua 750 A virtaa noin-nopeuteen 77 km/h ja sitten alkaa pienentää virtaa automaattisesti, kunnes nopeudessa 80 km/h ajomoottorivirta on 0, Strömbergin automaattisesti ohjaamana. Huomionarvoista on, että esimerkissä 80 km/h nopeudessa ja sen yläpuolella virta on 0, eikä Strömberg yksistään tee asialle mitään.

Virrasta voidaan arvioida ajomoottorin vääntömomenttia ja sitä kautta vetovoimaa: suurin teoreettinen vetovoima 280 kN syntyy 1500 A ajomoottorivirralla, mutta Sr1 -sohlon...hömm, tarkoitan, veturin, ajomoottorit eivät tosiasiallisesti kestä tuollaisia virtoja kuin muutaman sekunnin ajan, ja veturissa onkin ajomoottorien ylivirtasuojaus yleensä viritetty 1300 A nurkkiin. Käytännön suurin jatkuva ajomoottorivirta on 850 A (vastaa noin 160 kN vetovoimaa) ja lyhytaikaisesti max 1200 A (noin 220 kN vetovoimaa). Mutta tästä voidaan johtaa se, että veturinkuljettaja "pyytää" tehoratilla tiettyä vetovoimaa, esim. 750 A virtaa, joka vastaa jokseenkin puolta veturin maksimista 280 kN:sta, eli pyytää 140 kN vetovoimaa; Sr1:ssähän ei ole vetovoimamittaria, vaan vetovoima on pääteltävä ajomoottorivirrasta.

Jos veturinkuljettaja haluaa jarruttaa, käyttämättä hyvin hitaasti reagoivia, koko junan paineilmajarruja eli ns. itsetoimista jarrua, Sr1:ssä on mahdollisuus jarruttaa sähköjarrulla, käyttämällä ajomoottoreita generaattoreina. Tehoratti viedään nollaan ja ajomoottorikontaktorin avautuvat. Sitten viedään sähköjarrun kahva ensimmäiselle jarruportaalle; sähköjarru on portaattomasti säädettävä, mutta jostakin tasosta on aloitettava. Veturin ohjausreleistö ymmärtää nyt, että veturinkuljettaja haluaa käyttää sähköjarrua, ja käynnistyy tapahtumasarja: ns. lukitusvaihtokytkin konehuoneessa, massiivinen neuvostovalmisteinen sähkömekaaninen valssikytkin siirretään sähköisesti ohjatulla paineilmaventtiilillä eli ns. EP-venttiilillä toiseen asentoon ja se muuttaa ajomoottorien kytkennän sellaiseksi, että jokaisen ajomoottorin ankkurilta eli roottorilta muodostuu sähköinen yhteys jarruvastuksiin. Samalla kaikkien neljän ajomoottorin kenttäkäämit eli staattorit kytkeytyvät sarjaan ja niitä aletaan syöttää Strömbergin ns. magnetointitasasuuntaajalla, joka on portaattomasti säädettävää, sähköjarrutuksen magnetointivirtaa syöttävä tyristorisilta.

Samankaltaisella EP-toiminnolla avautuu ajomoottorin tuuletuskanavasta luukku, ns. ilmaläppä, ja ajomoottorituuletus alkaa puhaltaa jäähdytysilmaa veturin katolle, sähköjarrun vastuksiin, 2100-2200 kW, lähteestä riippuen. Rajakytkimet havaitsevat nämä toiminnot, ajomoottorikontaktorit sulkeutuvat ja jarrutasasuuntaaja alkaa syöttää magnetointivirtaa ajomoottoreiden kenttäkäämeille, jotka magnetoivat ajomoottoreita, joiden ankkurit alkavat syöttää jarrutusenergiaa veturin katolle jarruvastuksiin: veturi käyttää nyt ajomoottoreitaan generaattoreina ja jarruttaa moottoreillaan.

Tässä oli alun perin tuo sama nopeusohje -toiminto, eli jos nopeusohje on esim. 80 km/h, ja nopeus on yli 80 km/h, sähköjarrun magnetointi toimii ja sitä voidaan sähköjarrun jarrukahvan asennolla säätää. Ja kun nopeus laski alle 82 km/h (arvot eivät ole ihan tarkkoja), Strömbergin säätöyksikkö pienensi hiljalleen sähköjarrun magnetointivirtaa, kunnes nopeudessa 80 km/h ja sen alapuolella magnetointi oli nollassa ja sähköjarru ei jarruttanut. Tämä muutettiin myöhemmin niin, että sähköjarrun nopeusohje on aina 0. Kuitenkin aina sähköjarrun laitimmainen asento eli hätäjarrua vastaava asento antoi täyden magnetoinnin ajomoottoreille. Koska tällainen ns. dynaaminen sähköjarrutus vaatii ajomoottoreilta jonkinlaista kierrosnopeutta toimiakseen, sähköjarrun teho pienenee nopeuden pienentyessä; käytännössä alle 30 km/h nopeudessa sähköjarrun kokonaisteho laskee, kunnes nopeus on 0, jolloin jarruteho on 0. Strömberg poistaa kaiken magnetoinnin nopeudessa 3 km/h juuri siksi, että sähköjarrun teho siinä nopeudessa on jo mitätön.

Esim. Sr2:ssa nopeusohje toimii niin, että veturi vetää, kunnes nopeus saavuttaa nopeusohjeen, ja siitä ylöspäin veturi siirtyy automaattisesti sähköjarrutukseen ja taas nopeuden hidastuessa alle nopeusohjeen, veturi alkaa vetää. Mutta jälleen kerran: Sr1 on neuvostoliittolainen veturi, ja on mahdollista, ja tietyllä tavalla todennäköistä, että neuvostoliittolaisissa vetureissa ei vastaavaa sähköjarrua ollut , joten ei ole varsinainen ihme, että edes Strömbergin kanssa lopputulos ei muodostunut kovin edistykselliseksi.

(Oli varmaan riittävän monisanainen selostus, eh? )
kuva 24.05.2024 17:39 Kimmo T. Lumirae  
  Alkaa vahvasti vaikuttaa siltä, että Juha-Pekka on väärässä paikassa, koska hänen mielestään nämä kuvat ovat väärässä paikassa eli kuvatarjonta ei lainkaan tyydytä Juha-Pekan vaativaa makua.

On eri asia rohkaista kuvaajia julkaisemaan tietyillä tavoilla erilaisia kuvia, kuin mussuttaa siitä, miten on tylsää.

Varmaan kaikilla nettisivuilla on mahdollisuus jättää kohteita väliin eli ns. skipata, enkä ymmärrä, miksi vorg olisi poikkeus.

Nyt voisi olla hyvä hetki lopettaa tuo typerä narina.
kuva 23.05.2024 17:45 Kimmo T. Lumirae  
  Sr1:n ohjausjärjestelmä on suhteellisen "tyhmä": kun kummankaan pään ajopöytä ei ole käytössä, on veturi, valaistusta lukuunottamatta, täysin "pimeä" tai "off". Vain toisen ohjaamon ajopöytä voi olla käytössä. Kahden veturin yhteisajossa ohjausvirrat tulevat johtoveturin ajopöydästä yhteisajokaapelia myöden apuveturiin, jossa kumpikaan ajopöytä ei ole käytössä, mutta yhteisajon valintakytkin on yhteisajon sallivassa asennossa.

Ajopöytä otetaan käyttöön, ja ajopöydän kytkimillä saadaan virroitin ohjattua ylös ja pääkatkaisija pk ohjattua kiinni. Kompressorin ja ajomoottorituuletinten käyttö ohjataan myös ajopöydästä plus liikkeelle lähtiessä suunnan, tavoitenopeuden ja ajomoottorivirran valinnat ja säädöt.

Ja kun ajopöydän käyttö lopetetaan joko siksi, että veturi jätetään seisomaan virrattomana, tai siksi, että ajoa jatketaan toisesta ajopöydästä, kaikki nämä ohjaustoiminnot puretaan pois: kompressori ja ajomoottorituulettimet pois, pk auki, virroitin alas. Jarruilla tietenkin varmistetaan, että veturi pysyy paikoillaan.

Ero Sr2-3 - ja Sm -kalustoon on iso: niissä on jonkinlainen seisontatila ja ajopöydästä ja ohjaamon kytkimistä vain ilmoitetaan laitteistolle, että "tästä ohjaamosta ei enää ajeta" ja veturi jää ajovalmiuteen seisomaan. Sr1:n kohdalla ei suuri ja mahtava neuvostotekniikka taipunut näin monimutkaisiin toimintoihin.
kuva 23.05.2024 15:34 Kimmo T. Lumirae  
  Hra Marttila: ei ole mitään opiksi ottamista. Näitä saa kuvata ja kuvia julkaista.

Kertomasi lienee täysin itse keksittyä. Ellei, ole ystävällinen ja laita tähän meille vähemmän asioista perille oleville vaikkapa nettilinkki, mistä me muut voimme lukea nämä rajoitukset. Kiitos.
kuva 25.09.2023 22:39 Kimmo T. Lumirae  
  Käynnissä on varmaan satoja, ellei tuhansia, hankkeita, joilla yritetään löytää ratkaisuja tuohon akkuongelmaan. Suomessa kokeillaan puupohjaisia materiaaleja ja missä lie muualla mitä lie muuta. Jotkin näistä jäävät toivon mukaan kilpailukykyisiksi vaihtoehdoiksi nyt markkinoilla oleville akkutyypeille.

A-P viittasikin kierrätykseen. On helppo nähdä, että 5-10 vuoden päästä on luotu kierrätysjärjestelmiä, joissa väsyneistä ja rikkoutuneista akuista otetaan materiaalit talteen ja kiertoon. Ja kunnostetaan akkupaketteja ja myydään tai liisataan niitä alkuperäistä edullisemmin. Luulen, että ne suurimmat keksinnöt aiheesta sähkön varastointi ovat vielä tekemättä, ja tarkoitan tällaisia isoja kokonaisjärjestelmiä: ehkä v. 2047 kk-maksulla voit ostaa jatkuvan akkupalvelun, jolla koivuhiiliakkufirma vaihtaa autosi akuston uuteen tai kunnostettuun 2-5 vuoden välein ja takuu varmistaa käytettävyden ja asia on aivan yhtä luonnollinen kuin nyt nokkahihnan vaihto Volvoon.

Autoteollisuus on koko maailman suurimpia teollisuudenaloja. On hyvin vaikea kuvitella, että se olisi nyt sijoittanut ja sijoittamassa tuhansia miljardeja euroja sähköistämiseen, joka olisi kuitenkin tilapäisratkaisu 10-20 vuoden tähtäimellä.

Vety ei voi hyvin. Tunnettuja prosesseja käyttäen koko energiantuotanto->autoilu -prosessin hyötysuhde pistelee jossain 25% luokassa, jos sähköinen rautatieliikenne on jossain 60-80% haarukassa. Yhteiskuntajätettä ei synny riittävästi kaiken sen biopolttoaineen valmistamiseen, mitä liikenne tarvitsisi, eikä rypsipeltojakaan oikein voi perustaa polttamalla Suomen metsiä ja Amazonin viidakoita.

Ja autoteollisuus on tämän kaiken jo selvittänyt ajat sitten ja tietää varsin hyvin, että sähkölle on näkyvissä täydentäviä ratkaisuja mm. rahtilaivoihin, pitkän matkan lentoihin ja vaikkapa vain Yhdysvaltain rahtiliikenteeseen, jossa prosenttiakaan ei kulkene sähköllä rautateiden sähköistyksen tavaraliikennereiteillä puuttuessa täysin, yhtä tai kahta kaivosrataa lukuun ottamatta, puhumattakaan niistä miljoonasta dieselkäyttöisestä rekasta, jotka pääosan tavaramääristä siellä kuskaavat koko rautatieliikenteen ollessa Eurooppaa kehittymättömämpää.

Kysymys: mitä sähköautojen jälkeen? on oletusarvoisesti virheellinen. Se pitäisi olla muodossa: mitä sähköautojen lisäksi?
   >>